Poikkeavien olojen dokumentaristin toinen suomennos käsittelee toisessa maailmansodassa sotineita naisia. Sodalla ei ole naisen kasvoja, koska harva tietää, että sadattuhannet naiset taistelivat toisen maailmansodan rintamilla lentäjistä ilmatorjuntaan ja keittäjistä partisaaneihin. Eniten heitä taisteli juuri neuvostoarmeijassa, mutta myös muiden maiden armeijoissa heitä oli tuhansittain.
Kirjan tiedot
Svetlana Aleksijevitš
Sodalla ei ole naisen kasvoja
Suom. Pauli Tapio
Tammi
423 s.
Kirjaansa varten kirjailija reissasi ympäri silloista Neuvostoliittoa ja haastatteli nauhalle kahdeksaasataa naista, jotka olivat tavalla tai toisella ottaneet osaa sotaan:
Se osoittautui pitkäksi tieksi… Tein kymmeniä matkoja ympäri maata ja satoja nauhoituksia, kulutin tuhansia metrejä magneettinauhaa.
Kirja koostuu sadoista yksittäisistä tarinoista. Sotaa ei kuvata yleisellä vaan yksityisellä tasolla. Tarinat ovat raskaita ja sanoissa tuntuu vuosien paino, sillä suurin osa naisista vaikeni tyystin sodan jälkeen. Ei sillä, että heidän tarinaansa olisi kukaan halunnut kuullakaan. Sota löi näihin naisiin stigman, tarinat kiersivät:
Miehet eivät sanoneet mitään, mutta naiset… Ne huusivat: 'Kyllä me tiedetään, mitä te siellä teitte. Houkuttelitte tiukoilla v……a meidän miehiä. Rintamalutkat… Sotilashuorat…'
Rintamalla kyllä harrastettiin seksiä, eivätkä haastateltavat vaikene tästä. Seksi on kuitenkin lopulta vain sivuhuomautus sen rinnalla, että naiset halusivat rintamalle osallistuakseen suureen isänmaalliseen sotaan.
Myöskään sodan raakaa puolta ei silotella. Naiset kertovat, kuinka he hampailla järsivät verisuonien varassa roikkuvia käsiä irti. Ja kuinka nälkään syötiin vaikka hevosenlantaa, joka ei kuivana ollut kuulemma yhtään hassumpaa. Kirjassa sota ei ole ylevää, ja tästä syystä sensorit suhtautuivat Aleksijevitšin teokseen varsin penseästi.
Sota ei ole kaunista, mutta silti naiset kummallisella tavalla kaipasivat rintamalla kauneutta, halua tuntea itsensä kauniiksi:
Ja silti… Heti kun tyttöjen hiukset vähän kasvoivat, sain punoa ja letittää niitä öisin. Käytimme papiljottien asemasta käpyjä… Kuivia kuusenkäpyjä… Niillä sain tehtyä sentään jonkinlaisia kiharoita…
Lähtökohta kirjassa on sama kuin kirjailijan edellisessä suomennoksessa Tšernobylistä nousee rukous: vaienneet ja vaiennetut saavat kertoa tarinansa omin sanoin. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo toisesta maailmansodasta tavoin ja sanoin, joka tekee lukijaansa vaikutuksen.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Svetlana Aleksijevitš on saanut elämäntyöstään kirjallisuuden Nobelin, eikä syyttä." – Nörttitytöt
Arvostelu on julkaistu aikaisemmin Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta -lehden numerossa 3/2017.
