Noin puolentoista vuoden ajan kokoontunut lukupiirimme käsitteli vuoden viimeisimpänä kirjana Jamaica Kincaidin Lucya. Kirja julkaistiin alun perin jo vuonna 1990 mutta suomennettiin vasta tämän vuoden keväällä. Samalla ilmestyi uusintapainos Kincaidin aiemmasta suomennoksesta Annie John (ilm. vuonna 1986 nimellä Katoava paratiisi). Kincaidin piti vierailla myös keväällä Helsinki Lit -tapahtumassa, mutta hän joutui valitettavasti perumaan tulonsa.
Kirjan tiedot
Jamaica Kincaid
Lucy
Suomentanut Kaijamari Sivill & Helka Sivill
S&S
171 s.
Lucy on kertomus nuoresta karibialaisesta tytöstä, joka saapuu au pairiksi yhdysvaltalaiseen perheeseen. Lucyn suhde omiin vanhempiin on vaikea, eikä hän esimerkiksi suostu avaamaan oman äitinsä lähettämiä kirjeitä. Lucyssa on paljon Kincaidia itseään, sillä myös hän toimi nuorena naisena au pairina, ja välit omaan äitiin viilenivät, kun perheeseen syntyi lyhyen ajan sisällä kolme poikaa.
Ulkopuolella
Lucy kokee itsensä uudessa ympäristössä ulkopuoliseksi. Tämä on kerronnallinen positio, josta Lucy saattaa tehdä huomioita kaikesta ympärillään olevasta. Maailma ei kuitenkaan näyttäydy Lucylle uutena ja ihmeellisenä vaan enemmänkin teennäisenä ja käsittämättömänä. Toisaalta Lucy ei kaipaa myöskään kotiin. Pikemminkin tuntuu siltä, että mitä pidemmäksi etäisyys kodista kasvaa, sitä vähemmän Lucy haluaa sinne palata.
Lucy tuntuu myös olevan jossain määrin irrallaan omasta itsestään. Kirjan mittaan hän ajautuu suhteisiin miesten kanssa, mutta yksikään heistä ei herätä hänessä sen suurempia tunteita. Eräs lukupiirimme jäsen piti Lucyn suhdetta seksiin ja seksuaalisuuteen toisaalta raikkaana, koska se ei ollut odotusarvoisesti valtavaa tunteiden vyöryä vaan enemmänkin käytännöllistä ja jopa viileää.
Toinen lukupiirimme jäsen totesi, että kirjaa oli luontevaa lukea vasten omia au pair -kokemuksia, vaikka oma kokemus oli selvästi hyvin erilainen. Silti kirjassa oli paljon sellaisia elementtejä, jotka olivat tuttuja, kuten vieras kulttuuri, vieraat ihmiset ja koti-ikävä. Ja kaikki tämä aikana, jolloin ei ollut nykyisenkaltaisia tapoja pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Ihminen on tavallaan osa sitä todellisuutta, jossa hän on, mutta tarkkailee kuitenkin sitä jollain tapaa ulkopuolelta.
Intersektionaalista feminismiä ja jälkikolonialismia
Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka hyvin Lucy tuo esille intersektionaalisen feminismin teemoja, vaikka on alkujaan julkaistu vuonna 1990. Teemat tulevat esille erityisesti Lucyn ja perheen äiti Mariahin suhteessa. Mariah on hyvin kiinnostunut esittelemään Lucylle omaa elämäänsä, näyttää hänelle, miten laitetaan oikeaoppisesti ranskalaista maitokahvia ja vie hänet perheen kesäasunnolle Suurten järvien rannalle.
Mariahista piirretään kirjassa hyväntahtoinen ja liberaali hahmo, jolla on hyvät pyrkimykset. Hän on juuri sellainen tyyppi, joka voi sanoa, ettei ihonvärillä ole hänelle mitään merkitystä, mutta samalla hän ei huomaa sitä, kuinka paljon ihonvärillä on merkitystä sellaiselle, joka ei ole vaaleaihoinen.
Tätä tematiikkaa ei kirjassa varsinaisesti alleviivata, sillä se on Lucylle itsestään selvää: hän on tummaihoisena toinen, orjien jälkeläinen, jonka esivanhemmat on tuotu saarelle viljelemään sokeria. Lapsena Lucy kieltäytyy laulamasta koulussa siirtomaa-aikaista, brittiläistä imperiumia ihannoivaa Rule Britanniaa. Perheen äiti Mariah ei missään nimessä ole paha ihminen ja haluaa nähdä Lucyn vertaisenaan. Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa osoita aitoa kiinnostusta Lucya kohtaan vaan kertoo nuorelle naiselle vain omasta maailmastaan.
Lucy tuokin mieleen Reni Eddo-Lodgen mainion kirjan Miksi en enää puhu valkoisille rasismista, jossa muun muassa suomitaan (brittiläistä) feminismiä siitä, kuinka ihonväriin liittyvät seikat on haluttu tunkea taka-alalle, koska (vaaleaihoisten) feministien mielestä keskeisempää on saavuttaa tasa-arvoa suhteessa miehiin. Tässä pyrkimyksessä esimerkiksi mustat lesbot aiheuttavat turhaa sisäistä kränää puhuessaan siitä, että jotkin muutkin asiat voivat hankaloittaa elämää kuin sukupuoli.
Ihmisten sokeus ihonvärin ja alkuperän tuomille hankaluuksille näkyy Kincaidin Lucyssa myös muulla tavoin. Vain yksi kirjan henkilöistä ymmärtää kysyä Lucylta, mistä päin Länsi-Intiaa tämä on, kun taas kaikille muille Lucyn alkuperä tarkoittaa lähinnä saaria, jonne mennään lomalle tai muuten vain viihtymään. Kenellekään ei oikein tule mieleen, että se voisi olla jonkun koti. Tästä sivuuttamisesta kumpuaa myös se, että kirja on kautta linjan turhautuneen naisen puhetta.
Lopuksi
Lukupiirimme jäsenistä kolme nosti keskustelun päätteeksi peukalon ylös ja yksi jätti peukun nostamatta. Konsensus tuntui olevan, että lukukokemuksena Lucy ei tuntunut välttämättä mitenkään järisyttävältä, mutta lukupiirissä siitä syntyi pitkä ja polveileva keskustelu, joka nosti kirjasta esiin näkökulmia, joita ei olisi muutoin tullut edes ajatelleeksi. Eli lukekaa ihmiset kirjoja ja keskustelkaa niistä, kuten eräs lukupiirimme jäsen totesi. Ehkä hieman tylsältä tuntuvasta kirjasta voi keskustelemalla löytyä asioita, jotka nostavat lukukokemuksen aivan uudelle tasolle. Juuri tällä tavoin meille kävi Lucyn kanssa.
MItä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Pidin valtavasti Annie Johnista, mutta Lucyyn suorastaan rakastuin." – Kirjaluotsi
Tämän olisin voinut lukea alle kaksikymppisenä. En enää myöhemmin.
Minä taas ajattelen, että Lucy voi olla kiinnostava vanhemmankin lukijan silmissä.