Talvivaaraa perustettaessa 2000-luvun puolivälissä harvalla oli kaivosprojektista pahaa sanottavaa. Joitakin kriittisiä äänenpainoja kuultiin, mutta enimmäkseen puheet keskittyivät mullistavaan teknologiseen innovaatioon ja Suomen talouden uuteen Nokiaan. Vuonna 2012 kaivoksen kipsisakka-altaassa havaittiin vuoto, jonka seurauksena ympäristölle vahingollista metallipitoista vettä ja sakkaa vuoti ympäristöön 1,2 miljoonaa kuutiometriä. 240 000 kuutiometriä tästä päätyi kaivoksen ulkopuolelle.
Vaikka kaivoksella oli havaittu vuotoja aiemminkin, vasta mainittu vuoto teki kaivoksesta ilmiön. ”Vuodon vuoksi Talvivaarasta tuli synonyymi epäonnistumiselle”, kirjan toinen kirjoittaja Juha Kauppinen kirjoittaa kirjan esipuheessa.
Kauppinen on se ”Talvivaara-mies”, joka on kirjoittanut Talvivaaran kaivoksesta eri julkaisuihin kymmeniätuhansia merkkejä. Talvivaara-toimittaja hänestä tuli sattumalta, sillä omien sanojensa mukaan Kauppinen ei ole stereotyyppinen luonnonsuojelija tai edes kaivosvastainen. Tavallinen tutkiva toimittaja, joka olisi voinut kirjoittaa jostain muustakin.
Kirjan toinen kirjoittaja on narratiiviseen journalismiin erikoistunut Sampsa Oinaala. Työnjako kahden toimittajan välillä on suurin piirtein sellainen, että Kauppinen keskittyy kertaamaan kaivoksen tarinaa ja Oinaala taas kertoo tarinaa enemmän yksittäisten ihmisten näkövinkkelistä. Selkeä jako ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Myös Kauppinen kirjoittaa yksilöistä, esimerkiksi Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perästä. Kahdesta kirjoittajasta huolimatta lopputulos on miellyttävän saumaton. Kirja lähestyy aihettaan monesta eri näkökulmasta, ja kaikki niistä ovat mielenkiintoisia.
Asiaa pitkään seuranneille kirjassa voi olla vähänlaisesti uutta tietoa, jos ei oteta lukuun loppupuolella esitettäviä laskelmia. Niiden mukaan kaivos ei nykymuodossaan voi olla kannattava, sillä prosessi on yksinkertaisesti liian tehoton sellaiseen tuotantoon, joka tuottaisi voittoa. Kirjan ainoa heikkous on se, että sen on päätyttävä johonkin. Talvivaaran tarina sen sijaan jatkuu vielä tätäkin kirjoitettaessa, eikä pääty, vaikka kaivos päätettäisiin ajaa alas. Ympäristövaikutukset jatkuisivat alueella senkin jälkeen vuosikymmeniä ellei -satoja.
Käytännössä Talvivaaran saaminen kannattavaksi vaatisi tuotannon kasvattamista sekä kaivoksen päätuotteen eli nikkelin maailmanmarkkinahinnan merkittävää kohoamista. Maailmanmarkkinahintoihin ei voi vaikuttaa, mutta voitaneen olettaa, että tulevaisuudessa metallien kysyntä ei ainakaan tule laskemaan. Tuotantoa voidaan kasvattaa, mutta kuinka paljon? Ennen Talvivaaraa kaivoksessa käytettyä bioliotus-tekniikkaa oli kokeiltu vain laboratorio-olosuhteissa, ja siinäkin eroteltava malmi oli tiettävästi rikkaampaa kuin Talvivaaran maaperässä keskimäärin.
Jos jotain, niin Talvivaara on pakonomaisen kasvutalouden monumentti. Kaivoksen tarinaan tiivistyy, minkä kokoluokan toimenpiteisiin maailma on valmis, jotta viimeinenkin metallinmuru saadaan kaivetuksi pois maaperästä ja talouden käyttöön. Toisaalta me kaikki käytämme Talvivaaran tuottamaa metallia muodossa tai toisessa. Siinä mielessä me kaikki olemme Talvivaaran vankeja.
Kirjan tiedot:
Juha Kauppinen & Sampsa Oinaala
Talvivaaran vangit
Siltala
280 s.
Arvostelu on julkaistu aikaisemmin Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta -lehden numerossa 1/2017.