Dokumenttiromaaneillaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 voittaneen Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat jatkaa hienon Utopian äänet -sarjan suomennoksia. Aleksijevitšin esikoisteos Sodalla ei ole naisen kasvoja suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1988. Sarjan viides (ja ehkä tunnetuin) osa, Tšernobylista nousee rukous, ilmestyi puolestaan suomeksi vuonna 2000 ja laajempana laitoksena vuonna 2015. Vuonna 2018 ilmestyi sarjan päätösosa, Neuvostoihmisen loppu. Sinkkipojat on sarjan kolmas osa.
Kirjan tiedot
Svetlana Aleksijevitš
Sinkkipojat
Suom. Pauli Tapio
Tammi
440 s.
Yhdessä Utopian äänet -sarjan kirjat muodostavat kokonaisuuden, joka peilaa Neuvostoliiton historiaa yksilön kokemuksen näkökulmasta. Lukujärjestyksellä ei ole mitään väliä, jolloin myöskään suomennosten ei-kronologinen julkaisupolitiikka ei ole aiheuttanut sen suurempia ongelmia. Hienointa tietysti olisi, jos sarjan vielä suomentamattomat osat käännettäisiin suomeksi jossain vaiheessa.
Aleksijevitšin omintakeinen, dokumentaarinen tyyli on hämmentänyt monia. Sinkkipojissa Aleksijevits kuvaa tyyliään seuraavasti: ”Kirjasta toiseen minä teen yhtä ja samaa työtä: kutistan historiaa ihmisen kokoiseksi.” Kirjat pohjautuvat Aleksijevitšin tekemiin haastatteluihin, joiden pohjalta kirjailija on koostanut kunkin teoksen. Haastateltaviensa kokemusta korostaakseen Aleksijevits on riisunut teoksesta kaiken muun, kuten kysymykset ja luonnehdinnat, ja jättänyt jäljelle vain ihmisen itsensä kertoman. Aleksijevitš itse kuvaa enintään haastateltavan mielentilaa tai sen muutosta. Yksinkertaisuudessa on kuitenkin myös Aleksijevitšin teosten voima: ihmiset kertovat häpeilemättä ja rehellisesti omista kokemuksistaan poikkeuksellisissa olosuhteissa.
Sinkkipojat käsittelee vuosina 1979–1989 käytyä Afganistanin sotaa, joka käytiin islaminuskoisten mujahideen-sissien ja Neuvostoliiton tukemien kommunistien välillä. Sotaa on toisinaan kutsuttu Neuvostoliiton omaksi Vietnamiksi. Yhdysvallat yritti Vietnamissa padota kommunismin leviämisen Kaakkois-Aasiassa. Neuvostoliitto oli puolestaan huolissaan siitä, että Afganistan kallistuisi länteen ja että Iranin islamilaisen vallankumouksen aallot leviäisivät Afganistanin kautta muslimienemmistöisiin Turkmenistaniin ja Uzbekistaniin. Niinpä se pyrki miehittämään Afganistanin. Lopulta kumpikin suurvalta epäonnistui tavoitteessaan surkeasti, ja Afganistanin sota vaikutti osaltaan Neuvostoliiton lopulliseen romahdukseen vuonna 1991.
Sinkkipoikia lukiessa on vaikea välttää vertausta paraikaa käytävään Ukrainan sotaan. Neuvostoliiton virallisen propagandan mukaan Afganistanissa ei oikeastaan sodittu, vaan sinne mentiin tukemaan kommunistista vallankumousta, rakentamaan kouluja ja turvaamaan valtakunnan eteläistä rajaa. Hieman samaan tapaan Ukrainassa Venäjän virallinen tavoite on syrjäyttää ”Ukrainan venäläisväestöä sortava natsihallinto”, ei suinkaan hallita entiseen Neuvostoliittoon kuulunutta aluetta.
Mutta miten voisi kertoa totuuden sodasta, kun virallisen propagandan mukaisesti Afganistanissa oli paikalla vain ”rajoitettu erityisjoukko”, jonka tehtävä oli oikeastaan kaikkea muuta kuin sotiminen. Ratkaisu on yksinkertainen: Aleksijevitš antaa äänen sodan tavalla tai toisella kokeneille. Sinkkipojissa sota ei ole strategisia päätöksiä, joukko-osastojen liikkeitä, voittoja tai tappioita vaan hirvittävä katastrofi, jossa ei ole ainuttakaan voittajaa.
Kirja kuvaa sodan todellisuutta kouriintuntuvasti. Sotilaiden kuvauksissa häilyy armoton hiekka-aavikko, jossa uhkana on yhtä lailla hillitön kuumuus kuin kaikkialla vaaniva vihollinen. Äidit kuvaavat sitä, kuinka heidän poikansa palaa sodasta joko muuttuneena tai sinetöityyn sinkkiarkkuun suljettuna.
Hävitty sota leimasi myös siitä selvinneet. Suuren isänmaallisen sodan voittaneet (miehet) olivat kansallissankareita, kun taas Afganistanin sodan veteraanit afgantseja, joiden pelkkä henkiinjääminen oli kanssaihmisille muistutus surkeasta epäonnistumisesta.
Totuudelle sodasta ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirja ilmestyi alkukielellä ensimmäisen kerran vuonna 1991. Kirjan julkaisua seurasi monipolvinen oikeusjuttu, jossa kaksi kirjaan haastateltua henkilöä syytti Aleksijevitšia kunniansa loukkaamisesta. Kirjan loppuun on liitetty oikeudenkäyntiin liittyviä lausuntoja ja kirjoituksia niin kirjailijan puolesta kuin häntä vastaan.
Aleksijevitšin aiempien teosten tapaan Sinkkipojat on raskas kirja niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Toinen toistaan karmeampien kokemusten lukeminen on paikoin työlästä, mutta kirjan piirtämä kuva sodan todellisuudesta ja seurauksista on silti pysäyttävä.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
