Kirjan keskushahmo on köyhän perheen tyttö Siiri Tuokkola, joka on liittynyt punakaartiin taistellakseen paremman tulevaisuuden puolesta. Siirin läheisin ystävä on herkkä ja lapsenomainen Elina, jonka kertomista tarinoista Siiri pitää. Onko kaksikon välillä jotain vielä ystävyyttä syvempää, jää vihjausten tasolle. Eräänlaisena ryhmänjohtajana toimii Mirva, mutta asetta osaa käsitellä oikeastaan vain Ester, joka joukkion ainoana on ampunut toisen ihmisen. Henkilökuvaajana Mauro on taitava, vaikka kirjan hahmoista tai heidän taustoistaan kerrotaan vähän, kukin heistä tuntuu välittömästi kiinnostavalta. Eriparinen joukko on juuri niin ristiriitainen kokonaisuus kuin sisällissodan naiskaartit olivat todellisuudessakin.

Otavaisen olkapäillä ei ole varsinaisesti sotaromaani, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi todellista historiaa. Jälkisanoissa kirjailija paljastaakin, että lähteenään hän on käyttänyt Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamaa kirjaa The Finnish Civil War 1918. History, Memory, Legacy (Brill, 2014). Mauron luoma kuva punakaartien todellisuudesta, varusteiden ja johdon puutteesta, naisten yhteiskunnallisesta asemasta ja sen sellaisesta pitää paikkansa, vaikka kirja ei mikään historian oppitunti olekaan. Historialliseen kontekstiin Mauro yhdistää mytologisia sävyjä, jotka on vähemmän yllättäen poimittu Kalevalasta. Kukin kirjan viidestä luvusta alkaa lainauksella Suomen kansalliseepoksesta.

Tekstin vahvuus syntyy ennen kaikkea siitä, että Suomen historiasta ja kansanperinteestä kirjoittaa ihminen, jonka kulttuurinen ymmärrys ei ole perin pohjin kyllästetty näillä tarinoilla. Jo pelkkä ulkopuolisen kiinnostus suomalaiskansallista eetosta kohtaan imartelee ja saa lukemaan kirjaa toisella tapaa. Tekstin tulkinta olisikin todennäköisesti toinen, jos kirjoittaja olisi suomalainen.

Teksti kulkee vaivattomasti, sillä suomentaja Lauri Lattu on tehnyt pääosin hyvää työtä. Alkuteksti pilkahtelee esiin oikeastaan vain repliikeissä, joissa suomea keskenään puhuvat ihmiset toistavat keskusteluissa toistensa nimiä. Toisaalta Lattu on ottanut suomennoksessaan tarvittavia vapauksia ja muuttanut alkutekstin männyn (pine) kuuseksi. Ratkaisu on tekstin uskottavuuden kannalta keskeinen ja osoittaa, että juuri tällaiset pienet yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin esimerkiksi tekoälyllä tehty käännös ei taipuisi.

Otavaisen olkapäillä on kuitenkin ennen kaikkea kauhuromaani. Mauro on kirjailijana ilahduttavan omaääninen, eikä tekstiä raskauta lajityypin tunnetuimpien edustajien maneerit. Teksti ei ole erityisen intensiivistä, ja kauhu syntyy enemmän nyrjähtäneestä todellisuudesta ja kirjan henkilöiden päiden sisällä kuin todellisista tapahtumista. Kauhun lähde jää tulkinnoille avoimeksi. Se voi yhtä hyvin olla jotain myyttistä ja muinaista pahuutta kuin nälkäisten ja sotatraumojen murtamien ihmisten houretta.

Arvio on julkaistu aiemmin Le Monde diplomatique & Novaja Gazetan kirjallisuusliitteessä 2/2024.

Mitä muut ovat sanoneet samasta kirjasta:

"Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä." – Kirsin kirjanurkka

"Runollisen kaunis kieli taittuu hetkittäin groteskiksi maalailuksi sodan jäljistä tai ruokottomaksi kiroiluksi." – Kirjallisuutta ja tutkimusta

"Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä." – Kirjapöllön huhuiluja

Sinua saattaa myös kiinnostaa: