Kristian Korpin kauhunovellit kuuluvat Waltarin tuotannon tuntemattomampaan päähän, vaikka kirja otettiinkin aikalaisarvioissa osin myönteisesti vastaan. Waltari itse ei myöhempinä vuosina kauhutarinoistaan perustanut ja toivoi, että ne unohdettaisiin. Waltari ei myöskään kirjoittanut enempää kauhua, vaikka tällaiseksi tulkittavia jaksoja löytyykin joistakin hänen muista kirjoistaan.

Lähes sata vuotta ensijulkaisunsa jälkeen Kuolleen silmistä julkaistaan kuitenkin uusi, alkuperäistä laajempi laitos. Mukana on 150-sivuisen novellikokoelman lisäksi valikoima Waltarin eri lehtiin kirjoittamia novelleja sekä runoja. Kirjan on toimittanut suomalaisen kauhukirjallisuuden kronikoitsija Juri Nummelin, joka on kirjoittanut myös teoksen saate- ja jälkisanat.

Kuolleen silmien uusintajulkaisulla on pitkät juuret, sillä Nummelin totesi jo vuonna 2008 julkaisemassaan Unohdettu Waltari -kirjassaan, ettei näe mitään syytä sille, miksi Kuolleen silmiä ei voisi julkaista uudelleen. Kiitokset Nummelin osoittaa Kuolleen silmissä erityisesti Waltarin tyttärenpojalle, Joel Elstelälle, mutta tämän enempää kirjan uudelleenjulkaisun tarinaa ei harmillisesti avata.

Osa Kuolleen silmien teksteistä on julkaistu uudelleen aiemminkin. Kolme alkuperäiseen kirjaan kuulunutta novellia julkaistiin – Waltarin vielä eläessä – kokoelmassa Lukittu laatikko (1978). Lehdissä ilmestyneet novellit on puolestaan julkaistu yhtä lukuun ottamatta kokoelmassa Viisi ässää (1999). Teoksen runoista yksi on julkaistu lehdessä ja loput ovat peräisin eri kokoelmista.

Kuolleen silmien vahvuus on ennen kaikkea aiheiden kirjossa. Waltari vie lukijansa muun muassa hautausmaille, Egyptiin ja öiseen kirkkoon. Teoksen avaava ”Auringonlaskun saari” kertoo viikinkipäälliköstä, joka lähtee armeijoineen uskaliaalle matkalle meren taakse. Sieltä he löytävät saaren, jota asuttaa kummallinen heimo. Viikinkikuningas hullaantuu heimon palvomaan, jonkinlaista jumalatarta esittävään patsaaseen ja haluaa viedä sen takaisin kotimaahansa. ”Auringonlaskun saari” tuo paikoin mieleen H. P. Lovecraftin työt, tosin sillä erotuksella, että Waltarin tarinassa on eroottisia sävyjä, joista taas Lovecraftia ei tunneta – itse asiassa harvassa hänen novelleistaan on ylipäänsä edes naishahmoja.

Waltarin tarinoissa naisia on, mutta heidän roolinsa on harvinaisen kapea. Kuolleen silmissä naisten roolina on lähinnä toimia miehiä viettelevinä paholaisina tai sitten vain kuolla pois. Kauhukirjallisuudessa kuoleminen ei ole usein mitenkään epätavallista, mutta vastaavaa naishahmojen kapeutta löytyy myös Waltarin myöhemmästäkin tuotannosta, esimerkiksi Sinuhe Egyptiläisestä tai Mikael Hakimista. Naiskuvauksen yksipuolisuus onkin Waltarin tuotannon tylsimpiä piirteitä ja luo toisteisuutta myös Kuolleen silmien novelleihin.

Waltari kirjoitti joistakin tarinoistaan useampia eri versioita. Kuolleen silmistä löytyvä ”Oopiumihoure” ilmestyi noin vuotta aikaisemmin Juttutupa-lehdessä nimellä ”Oliko se vain houreuni…?”. Yksinomaan lehdissä ilmestyneet ”Mies joka keksi ajatuksen siirron lait” ja ”1+1” jakavat myös saman idean ihmisestä, joka pystyy vaikuttamaan toisten ihmisten toimintaan telepaattisesti. Ensin mainitussa tarinassa tämä henkilö on nimeltään Johannes Rokka, toisessa John Rauchin.

Kuolleen silmien uuden laitoksen sisällysluetteloon on livahtanut pieni sivunumeromoka, mutta muuten teos on siististi toimitettu. Kuolleen silmät on kiinnostava julkaisu niin Waltarin tuotannosta kuin kauhukirjallisuuden historiasta kiinnostuneille. Kokonaisuutta voi pitää ihan hyvänä, vaikka kaikki tarinat eivät lukijasta välttämättä enää järin kauheilta tunnukaan.

MItä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Kieli on uskomatonta ja kiehtovaa, miten tarinat on koottu kasaan, niin kyllä sitä jää vaan miettimään, millainen on ollut nuoren miehen mieli." – Kini / Kirjavinkit

Sinua saattaa myös kiinnostaa: