Kalevalassa tarinan jännite syntyy ikiaikaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Ensin mainittua edustavat Kalevalan sankarit, kuten tietäjä Väinämöinen ja seppä Ilmarinen, kun taas pahiksen rooli on varattu Pohjolan katalalle hallitsijalle Louhelle. Lumenlaulajassa asetelma käännetään ylösalaisin. Pohjola on matriarkaalinen idylli, jota hallitsevat loitsunlaulajiksi kutsutut naiset, jotka kykenevät halutessaan muuttamaan muotoaan joksikin eläimeksi. Louhi – tai tässä vaiheessa vielä Lauha – on nuori tyttö, joka vasta opettelee äitinsä ja siskojensa kanssa taikakeinoja. Pohjolan rauha kuitenkin rikkoontuu, kun etelästä Kalevanmaalta tulevat kirveenkantajat hyökkäävät, surmaavat suuren osan Lauhan perheestä ja ajavat loput pakosalle. Tästä alkaa Lauhan transformaatio Louheksi, pelottavaksi ja voimakkaaksi Pohjolan emännäksi.

Itäranta liikkuu kirjoittajana vaivattomasti eri lajityyppien välillä. Lumenlaulaja ja Kudottujen kujien kaupunki ovat fantasiakirjallisuutta, kun taas esikoisteos Teemestarin kirja ja viitisen vuotta sitten julkaistu Kuunpäivän kirjeet kallistuvat tieteiskirjallisuuden puolelle. Edellisessä Kuunpäivän kirjeet -teoksessaan Itäranta hyödynsi kerronnan välineinä erilaisia tekstityylejä, kuten sähköposteja, unikuvauksia ja raportteja. Lumenlaulaja on kerronnaltaan perinteisempi. Kronologisesti etenevä kirja jakaantuu yhdeksään isompaan jaksoon, jotka alkavat aina lyhyellä kohtauksella Lönnrotiin elämästä. Itäranta kehittelee Louhen tarinaa hitaasti, paikoin ehkä liiankin verkkaan, sillä keskivaiheilla kirja tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppuneljännes nostaa kerronnan kuitenkin kunnolla lentoon.

Kirjan kerronta sähköistyy aina kun lukijalle tuttuja hahmoja ilmestyy kuvioihin. Louhi ei ole epäluotettava ja ahne pirulainen vaan vahva naishahmo, jota ajaa eteenpäin halu palauttaa Pohjolalle kuulunut valta. Sen sijaan Kalevalan jäykät sankarihahmot taipuvat Itärannan käsittelyssä hupaisiksi karikatyyreiksi. Väinämöinen on kiero ukkorahjus, joka voimistaan huolimatta ei herätä kiinnostusta vastakkaisessa sukupuolessa. Seppä Ilmarinen on hänkin taidoiltaan suuri, mutta muuttelee tehtyjä sopimuksia jatkuvasti omaksi edukseen. Lemminkäinen taas on muuten vain täynnä itseään.

Irrottelusta huolimatta Lumenlaulaja on pohjimmiltaan synkkä tarina. Sotaa, vitsauksia ja nälkää kuvatessaan se on myös tiiviisti kiinni tässä ajassa. Nälkään kuoleva lapsi tuo pysäyttävällä tavalla mieleen tämän päivän konfliktit. Louhenkin suusta tippuvat hampaat, kun hän joutuu pakoilemaan vihollista ennen kuin löytää todellisen voimansa.

Lönnrotin Kalevalan kulttuurihistoriallista arvoa ei käy kiistäminen, vaikka Lönnrot muokkasikin keräämiään runoja ja kirjoitti sekaan myös omiaan saadakseen kokonaisuudesta mieleisensä. Tarinan kertojalla on valta määrittää, kuka on tarinan sankari ja kuka taas ei. Itärannan teoksessa Louhi siirtää itsensä valokeilaan samalla tavalla kuin kuka tahansa muu tekisi, jos haluaisi kertoa tarinan itsestään. Lumenlaulaja kantaa hienosti koko mittansa ja nostaa kiinnostavalla tavalla esiin Kalevalan naishahmot.

Arvio on julkaistu aiemmin Parnasson numerossa 5/2025.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Lumenlaulaja on ensiluokkainen fantasiakertomus." – Mikko / Kirjavinkit

"Itäranta kirjoittaa kaunista, aistillista kieltä, sellaista, joka auttaa näkemään, kuulemaan ja tuntemaan." – Tuijata. Kulttuuripohdintoja

"Itärannan romaani on jännittävä ja vangitseva. Se imee omaan erityiseen maailmaansa, joka tuntuu tutulta ja tunnistettavalta." – Satunnainen ohilukija