Rouva Dalloway on suomennettu kertaalleen aikaisemminkin nimellä Mrs. Dalloway. Kyllikki Hämäläisen suomennos on kuitenkin jo seitsemänkymmenen vuoden takaa, joten lienee aikakin suomentaa Woolfin klassikko uudelleen. Suomennoksen on laatinut moninkertaisesti palkittu suomentaja Kaijamari Sivill, joka on tehnyt hyvää työtä Woolfin kiivaan ja poukkoilevan tekstin kanssa. Kirja ei varmasti ole ollut helposti käännettävä, sillä luvut ovat pitkiä ja kerronta hypähtelee nopeasti hahmosta toiseen. Tässä mielessä Rouva Dalloway tuntuukin jonkinlaiselta antiteesiltä tämän ajan kursoriselle lukemiselle, sillä Woolfin kirjan lukemiseen pitää toden teolla keskittyä, jotta pysyy mukana. Kerronta ei kuitenkaan ole pelkkä kikka vaan keskeinen osa kirjan tarinaa.

Kirjan lopussa suomentaja Kaijamari Sivill avaa vielä kirjan suomentamisen kommervenkkejä. Kieltämättä alkuteoksen vuolaudessa on varmasti ollut valtavasti pähkittävää. Sivillin merkinnät ovat mielenkiintoisia, ja niissä tuodaan myös hyvin esiin se, ettei suomentaminen koskaan ole yksittäisen tekijän urakka.

Rouva Dallowayta on tulkittu aikojen saatossa monesta eri näkökulmasta. Selkein teema lienee jonkinlainen keskeneräisyys ja elämän valintojen pohtiminen. Kaikki on liikkeessä, mutta samalla hahmot ovat monella tapaa jumissa – joko menneessä tai sitten itsensä kanssa. Clarissaa aikanaan kosinut Peter Walsh ei esimerkiksi vieläkään ole toipunut siitä, että sai rakkautensa kohteelta rukkaset.

Jonkinlaisessa liikkeessä on myös Woolfin kuvaama englantilainen yhteiskunta, joka on vasta toipumassa monivuotisesta suursodasta. Britti-imperiumi mureni pikkuhiljaa 1900-luvun mittaan, mutta Woolfin romaanissa yläluokkaiset ihmiset eivät huomaa tai haluta huomata ympärillään tapahtuvaa muutosta vaan järjestelevät vertaisilleen kutsuja. Woolfin kuvaa valkoisesta yläluokkaisesta yhteiskunnasta hallitsee teennäisyys ja teeskentelevyys, jossa kaikki tuntuvat tavalla tai toisella kieltävän itsensä.

Clarissa Dallowayn ohella kirjan toinen keskeinen hahmo on sotaveteraani Septimus Warren Smith, jonka mieli on mennyt pahasti rikki jossain ensimmäisen maailmansodan taistelutantereella. Woolfin aikana kukaan ei tietenkään ollut kuullut post-traumaattisesta stressihäiriöstä saati osannut hoitaa sitä järkevällä tavalla, mutta siitä huolimatta Woolf kuvaa särkynyttä mieltä hämmentävän tarkasti. Helppo kirja Rouva Dalloway ei ole. Toisaalta se ei myöskään tyhjene yhdellä lukukerralla, sillä poukkoilevien lauseiden muodostamat rivien välit on ahdettu täyteen merkityksiä. Erityismaininnan ansaitsee myös Elina Warstan luoma upea ulkoasu.

Tämä postaus on osa kirjabloggajien 22. klassikkohaastetta. Lue muista kirjabloggaajien lukemista klassikoista Kulttuuri kukoistaa -blogista!

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Mrs. Dalloway on syystäkin klassikko." – Mikko / Kirjavinkit

"En juurikaan muista muualla lukeneeni yhtä tarkkoja ja järkyttäviä kuvauksia särkyneen mielen tuottamista kuvista ja uhkista." – Airi Vilhunen / Kirsin Book Club

"[– –] Mrs Dalloway ei ole kirja, josta saa otteen tapahtumien kautta." – Levoton lukija