”Holokaustia ei voi ymmärtää, koska sitä ei saa ymmärtää.”
Näin kirjoittaa pohjoismaisten kielten kääntäjä ja kirjailija Katriina Huttunen uusimmassa kirjassaan Jälkikuolema – epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta. Teos ei ole kronologinen kuvaus holokaustista, sen syistä ja seurauksista vaan se kertoo holokaustista kirjoitetuista kirjoista. Huttunen lähestyy valtavaa aihetta erittelemällä ja analysoimalla lukemiaan kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Eräänlainen lukupäiväkirja, siis.
Kirjan tiedot
Katriina Huttunen
Jälkikuolema – epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta
Tammi
400 s.
Huttusen tavoitteena on kuitenkin ollut mitä ilmeisemmin kirjoittaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monesta kirjasta. Kirjan loppupuolella hän myöntää tappionsa: ”Tämä kirja on täynnä epäonnistuneita avauksia.”
Jälkikuolema on jaettu temaattisesti kolmeen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee syyllisyyttä ja häpeää, toinen muistia ja unohdusta ja kolmas surua ja vihaa. Luvut koostuvat muistiinpanomaisista merkinnöistä, joissa esitettyjä ajatuksia olisi voinut paikoin viedä pidemmällekin.
Toisaalta: mikään aihe ei tyhjene yhteen kirjaan, varsinkaan holokausti.
Holokausti on historiaa ja ei ole. Siksi Huttunen on kirjoittanut koko kirjan preesensiin. Ratkaisu on toimiva: kaikki aikatasot kulkevat tasaisesti rinnakkain. Yhtäkkiä menneisyyteen kuuluva aihe tuntuukin relevantilta. Kirjan nimen Huttunen on poiminut Lawrence L. Langerin teoksesta The Afterdeath of Holocaust. Langerin ajatuksiin Huttunen palaa kirjassa useaan otteeseen.
Holokausti ei päättynyt Saksan tappioon toisessa maailmansodassa. Kymmeniätuhansia ihmisiä kuoli vielä leirien vapauttamisen jälkeenkin – niin entisiä vankeja kuin tavallisia saksalaisia. Osa holokaustista selviytyneistä teki itsemurhan vielä kymmeniä vuosia leiriltä selviytymisen jälkeen. Tätä teemaa – eräänlaista jälkikuolemaa – kirjassa pohditaan monesta eri näkökulmasta. Voisi kuvitella, että holokaustin jälkeen suurinta syyllisyyttä olisivat kantaneet sen toteuttajat tai siihen osallistuneet, mutta holokaustissa suurinta syyllisyyttä kantavatkin selviytyneet.
Eräs holokaustin kammottavimmista piirteistä on se, kuinka ajatus kansanmurhasta läpäisi koko yhteiskunnan, ei pelkästään Saksassa vaan myös sen miehittämissä maissa. Suurin osa osallistui tavalla tai toisella holokaustiin, joko suoraan tai välillisesti. Nekin, jotka eivät tehneet mitään, olivat mitääntekemättömyydessään osa holokaustia. Sodan jälkeen ihmiset kieltäytyivät tunnustamasta osallisuuttaan, katsoivat ohi ja yrittivät unohtaa. Huttunen käsittelee kirjassaan paljon erityisesti Norjan vaikeaa suhdetta oman maansa juutalaisten karkotuksiin.
Selviytyminen keskitysleireillä tiivistyi kahteen asiaan: ehdottomaan itsekkyyteen tai sitten puhtaaseen onneen. Solidaarisuudella ei ollut holokaustin todellisuudessa sijaa, eilisen selviytyjä saatettiin seuraavana päivänä ampua sattumanvaraisesta syystä. Tosipohjaiset mutta fiktiiviset keskitysleirikuvaukset, joissa ihmiset löytävät toisistaan voimaa äärimmäisen kurjuuden keskellä, voivat olla voimaannuttavia. Todellisuuden kanssa tällä kuvalla ei ole välttämättä kovinkaan paljon tekemistä.
Holokaustia ei ehkä voi ymmärtää, mutta silti meidän on kirjoitettava siitä. Jälkikuolema tarpoo onnistuneesti holokaustikirjallisuuden loputtomassa suossa.
Arvio on julkaistu aiemmin Le Monde diplomatique & Novaja Gazetan kirjallisuusliitteessä 1/2024.
Mitä muut ovat sanoneet samasta kirjasta:
"Jälkikuolemassa maailma holokaustin jälkeen on toivoa vailla." – Silvia Hosseini / Suomen Kuvalehti
