Israelin–Palestiinan konfliktista on kirjoitettu valtavasti, mutta kotimaisen kaunokirjallisuuden kestoaiheeksi sitä ei voi sanoa. Tuomas Mustikainen tarttuu kuitenkin aiheeseen esikoisromaanissaan Mutta pimeys näkee sydämen, jonka nimi on peräisin edesmenneen israelilaisen kirjailijan Amos Ozin proosarunoelmasta Meri on sama (2002).
Mustikainen ei liiemmin teoksensa autofiktiivisyyttä peittele: keskushahmona on nuori toimittaja Tuomas, joka lähtee sotareportteriksi Gazan kaistalle. Samaan aikaan kun Israel pommittaa siviilikohteita, pelataan Brasiliassa jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Kaikki tämä on tuttua jo Mustikaisen Israelin–Palestiinan konfliktia käsittelevästä tietokirjasta Kielletty kansa (2014).
Yhteys tietokirjaan on siinä määrin vahva, että kirjan alkupuoli tuntuu siltä kuin lukisi hyvin kirjoitettua tietokirjaa eikä fiktiivistä romaania. Hyvin kirjoitettu tietokirja voi olla narratiivisesti romaanin veroinen, mutta siitä huolimatta Mustikaisen teksti tuntuu paikoin luennolta Israelin–Palestiinan konfliktin historiasta. Tietokirjan ja romaanin suhde korostuu, kun kirjan loppupuolella Tuomas alkaa kirjoittaa israelilaisen toisinajattelijan tarinaa ja omaelämäkerralliset katkelmat sekoittuvat muuhun kerrontaan.
Tosielämän ainekset ovat läsnä kirjassa muutenkin, sillä jo Gazassa ollessaan Tuomas kantaa mukanaan suomalaisen tutkimusmatkailija Georg August Wallinin (1811–1852) teosta. Aivan kuten Tuomas, myös Wallin matkaa Lähi-idässä ja raportoi näkemästään muille. Paikat ovat samoja, mutta aika, tyyli ja ihmiset tyystin erilaisia. Kokonaisuuden kannalta Wallin jää kuitenkin melko irralliseksi osaseksi tarinaa, eikä hänen läsnäolonsa kirjassa tunnu täysin perustellulta.
Kirjan kerronta käy jäntevämmäksi, kun Tuomas palaa Gazasta mukanaan kaikki, mitä hän on nähnyt. Paluu normaaliin elämään osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi. Tässä kohden kirja tuo mieleen Andrew Millerin mainion romaanin Optimistit (2006). Aivan kuten Tuomas, myös Millerin kirjan päähenkilö on palannut kriisialueelta ja yrittää jollain tavoin saada uudelleen elämän syrjästä kiinni.
Millerin ja Mustikaisen teosten keskeinen sanoma on siinä, miten ihminen voi toipua nähtyään äärimmäistä kärsimystä, hätää ja surua. Tuomaksen elämä ajautuu sivuraiteelle, eikä hän tunnu saavan otetta oikein mistään. Suhteet muihin ihmisiin ovat pinnallisia ja vailla merkitystä.
Oman elementtinsä kirjaan tuo se, että Mustikainen sokeutui kesken kirjoitusprosessin. Jo ennen näön menettämistä lukkoon lyöty kirjan nimi saikin yhtäkkiä aivan uuden merkityksen. Ozin runoelman englanninnoksen ja suomennoksen välillä on pieni vivahde-ero, sillä ensin mainitussa pimeyden sanotaan näkevän sydämeen eikä sydäntä. Varsinainen kohta kuuluu Kristiina Lampolan ja Mikko Rimmisen suomentamana näin:
Valo on suloista silmille. Mutta pimeys näkee sydämen. Köysi seuraa sankoa. Astia on kadottanut lähteensä.
Kyse on siis jonkinlaisesta yhteyden katkeamisesta. Silti valo on läsnä, sillä suljettujen silmienkin läpi, pimeydestä, ihminen voi nähdä ja tuntea valon.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
