Hevosen sijasta mies menee baariin. Lapsuudenystävä on soittanut ja pyytänyt miestä tulemaan kuuntelemaan hänen stand up -keikkaansa Netanyaan. Mies epäröi, sillä hän ei ole nähnyt ystäväänsä vuosikymmeniin, eikä ymmärrä, miksi juuri hänen pitää olla paikalla katsomassa kyseistä keikkaa. Lopulta hän kuitenkin suostuu ja raahautuu paikalle.
Kirjan tiedot
David Grossman
Hevonen meni baariin
Englannista suom. Arto Schroderus
Otava
206 s.
Israelilaiskirjailija David Grossmanin Hevonen meni baariin on stand up -keikan ympärille rakentuva yhdenillanromaani. Nimensä kirja lainaa vitsiltä, jota voi periaatteessa varioida loputtomasti – hevonen menee baariin ja siitä seuraa jotain hassua. Stand up -keikalle saapuva mies siis tietää, mistä suunnilleen on kyse, mutta ei pysty arvaamaan lopputulosta.
Taitavasti Grossman luo illuusion savuisesta kellariloukosta, jossa stand up -esitys lähtee yllättäville urille: irtovitsien ohella mies alkaa kertoa tarinaa omasta lapsuudestaan. Kerrontaa höystetään takaumajaksoilla, joihin kirjan kertoja eksyy kuunnellessaan lapsuudenystävän vuodatusta. Samalla hänessä itsessään alkaa heräämään muistot menetyksistä ja virheellisistä valinnoista:
Ja vasta sitten, ehkä johtuen hyvästelysanoista, se iski aivan yllättäen: muistin, mitä hänelle oli tapahtunut, ja minulle, kun olimme yhdessä Be’er Orassa ja Gadna-leirillä. Lamaannuin muutamaksi sekunniksi täysin, niin kauhistunut olin siitä, että olin pystynyt unohtamaan.
Kotimaassaan Grossman on tunnettu Israelin oikeistohallituksen kriitikko. Kirjoissaan Grossman on kuitenkin enimmäkseen välttänyt poliittisia kannanottoja, eikä Hevonen meni baariin ole poikkeus. Se ei ole poliittinen romaani, vaikka siinä joitakin poliittisia elementtejä onkin. Esimerkiksi edellä mainittu Gadna-leiri on nuoria pakolliseen asepalvelukseen valmistava viikon mittainen leiri. Se, että leiri on valikoitunut kirjan keskeiseksi tapahtumapaikaksi, ei tietenkään ole sattumaa. Sotaa osataan leikkiä, mutta inhimillisyys tuntuu mahdottomalta.
Teemansa puolesta Hevonen meni baariin ei ole välttämättä mitenkään raja-aitoja rikkova. Lapsuuden traumoja ja niiden vaikutusta on käsitelty varmasti useammassakin muussakin teoksessa. Mutta aivan kuten alkuperäisessä vitsissä, ratkaisevaa ei ole itse tarina, vaan tapa, jolla se kerrotaan. Ja tässä Grossman onnistuu. Stand up -keikan muotoon rakennettu tarina jaksaa kiehtoa ja pitää lukijan koko ajan varpaillaan; miksi mies kertoo tätä tarinaa juuri nyt ja juuri tässä hetkessä, milloin tulee lopullinen naurun vapauttava punch line vai tuleeko sitä ollenkaan? Suomennos toimii, vaikka se onkin alkukielen sijaan tehty englannista.
Lyhyestä mitastaan huolimatta kirja onnistuu herättämään lukijassaan monia kysymyksiä. Millä tavoin peilaamme omia kokemuksiamme toisten kokemuksia vasten? Tunnemmeko elämässä epäonnistujia kohtaan empatiaa, ylenkatsetta vai katsommeko vain poispäin? Onko toisen ihmisen rikkinäisyyttä mahdollista kohdata, jos itse on sisältä palasina? Pohjimmiltaan kirja käsittelee menneisyyden painolastista vapautumisen tarvetta. Vain se tekee meistä uudelleen ihmisiä
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Jonkin verran standup-keikkoja nähneenä koin kertomuksen hyvin visuaalisena." – Lukutuikku
