AP Kivinen: Tulen maasta jossa odotetaan uutta kevättä

Kaikki tässä ajassa tuntuu tiivistyvän odottamiseen. Moni meistä on tietoisesti tai tiedostamattaan suunnannut ajatuksensa koronaepidemian jälkeiseen aikaan. Kaikkeen siihen, mitä juuri nyt ei voi tehdä, mutta joka tulee mahdolliseksi sitten myöhemmin.

Ehkä tästä syystä jyväskyläläisen AP Kivisen keväällä julkaistu kolmas runokokoelma Tulen maasta jossa odotetaan uutta kevättä istuu erinomaisen hyvin juuri tähän aikaan. Vaikka kirjan nimi henkii odotusta, keskittyvät kokoelman runot tiukasti tähän hetkeen ja siihen, mitä ihminen näkee ja kokee ympärillään juuri nyt.

Kivisen runoissa kertoja tekee osittain arkipäiväisiä, osittain universaaleja havaintoja ympäristöstään. Loppusointuja ei ole, mutta runoissa on silti omanlaisensa, ikään kuin kadulla kävelevän miehen poljento. Sävy on hyväksyvä, ja havainnot teräviä. Kivisen runot avaavat lukijassaan monenlaisia mielikuvia, mikä käy ilmi jo koko kirjan avausrunosta:

meren takana, metsän taskussa maa

niin paljon leipää, ei ehditä syömään

Pelkästä luontofiilistelystä kirjassa ei kuitenkaan ole kyse, sillä jo seuraavassa runossa ympäristö on vaihtunut kaupunkiin. Kevät on saapunut, kahvilat avaavat terassejaan, kaikessa ympärillä olevassa on uuden alku.

Kivinen tunnetaan lavarunouden Suomen mestarina, mikä näkyy myös tämän kokoelman runoissa. Niistä saa helposti otteen, ja lukeminen soljuu mukavasti. ”Helppous” ja lähestyttävyys ei tee runoista kuitenkaan sisällöllisesti tyhjiä. Vaikeaselkoisempiakin runoja mahtuu joukkoon, mutta kirjan loppuun on liitetty lukijaystävällisesti luettelo muutamasta kryptisemmästä termistä. Puhuttelevampia kirjan runoista ovat kuitenkin sellaiset, jotka avautuvat ilman erillisiä selitteitä.

Kokoelma on jaettu seitsemään jaksoon, ja kunkin alle on asetettu eri määrä runoja. Jaksojen otsikot sitovat runot kokonaisuuksiksi, ja niistä saa lisää avaimia tulkintaan. Sama sana saattaa esiintyä useammankin kerran ja eri merkityksessä. Esimerkiksi turvapaikalla viitataan turvapaikanhakijoihin, mutta kokoelman loppupuolelle se laajenee tarkoittamaan maapalloa, joka on turvapaikka meille kaikille kylmän avaruuden keskellä:

painajainen ei jätä rauhaan

kidutusta olla mukana tässä elokuvassa

eletään kuin lajin viimeiset edustajat

ei myönnetä, että meillä on käytössä
vain tämä yksi, yhteinen turvapaikka

Ja siitähän ilmastonmuutoksen täyttämässä maailmassa on kyse. Kaikki tietävät, että ilmastonmuutos etenee ja se tulee aiheuttamaan maailmassa valtavia mullistuksia. Juna kulkee, mutta kenelläkään ei ole halua, uskallusta tai kykyä kääntää sitä toiselle raiteelle. Tuho on kirjoitettu systeemin ytimeen.

Muutamaa synkkää hetkeä valaisee kuitenkin voittopuolisesti valoisat runot. Kohta on liian myöhäistä, mutta ei kuitenkaan aivan vielä. Täysin tasalaatuisena kokoelmaa ei voi pitää, mutta parhaimmillaan Kivisen runot antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta:

en kaipaa edellistä elämää

voin aina palata sinne, missä meren ja taivaan
laajakankaassa ei ole saumoja

sinisen sävyt sulautuvat, syvenevät
olen valosta kylläinen

minne ikinä menenkin, mustarastas
puhuu minulle tuttua kieltä

AP Kivinen. Kuva: Henna Viren.

Kirjan tiedot:
AP Kivinen
Tulen maasta jossa odotetaan uutta kevättä
Reuna
68 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.