Miten menneisyys ja lapsuuden kokemukset muokkaavat meitä ihmisinä? Ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisteos Virtaavan veden sukua sijoittuu 1980–1990-lukujen Tansaniaan, jossa pieni Adi-tyttö asuu äitinsä, siskonsa ja isänsä kanssa. Perheeseen syntyy myös kolmas lapsi, Mai, joka saa nimensä kongolaiselta isoäidiltään.
Kirjan tiedot
Kayo Mpoyi
Virtaavan veden sukua
Suom. Ulla Lempinen
Atena
270 s.
Virtaavan veden sukua on häkellyttävän runsas teos. Se on kasvukertomus, mutta myös tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, uskonnosta ja pahuudesta. Kertojana toimii Adi, jonka silmissä mennyt, nykyisyys, kuviteltu ja tosi sulautuvat maagisella tavalla yhteen. Menneisyys näyttäytyy kirjassa kahdenlaisena: yhtäältä on suvussa kulkeneet tarinat ja toisaalta kolonialistinen sorto, jota edustaa kirjan sivuilla vilahtava Belgian kuningas. Häntä ei missään vaiheessa nimetä, mutta hän on ilmiselvästi Leopold II (1835–1909), jonka hirmuhallinnon aikana Kongon vapaavaltiossa (nyk. Kongon demokraattinen tasavalta) surmattiin, orjuutettiin ja vammautettiin miljoonia afrikkalaisia.
Väkivaltainen menneisyys ja sukupolvien kokema sorto on läsnä myös kirjan kuvaamassa nykyhetkessä. Tyrannimainen isä vaatii lapsiltaan jatkuvaa opiskelua, sillä ahkerista ihmisistä tulee tärkeitä henkilöitä. Jos lapset erehtyvät tekemään jotain väärää, on isän reaktio taattu. Hän pieksee ja ojentaa, mutta vain saadakseen lapset tottelemaan. Hieman samalla tavalla toimi Leopold II, joka hakkautti tuhansilta kongolaisilta käden tai jonkun muun raajan, jos he erehtyivät kapinoitsemaan. Adin isä valvoo neuroottisesti myös lastensa siveyttä ja pyrkii kaikin tavoin suojelemaan sitä. Jos nyrkki ei auta, luetaan raamattua, rukoillaan ja messutaan:
Isä lukee raamattua ääneen. Dinan kyynelehtiessä vuolaasti isä lukee naisista, joille jumala on kääntänyt selkänsä. Katunaisista, isä sanoo. Arvottomista naisista. Naisista jotka eivät kunnioita jumalan lakia. Naisista jotka tanssivat saatanan kanssa ja nuorukaisista jotka juovat alkoholia, kaikki he ovat hylänneet jumalan ja ottaneet saatanan sydämeensä.
Lapsille teroitetaan siis kantapään kautta, että esimerkiksi avioliiton ulkopuolinen seksi on väärin, mutta se on oikeastaan ainoa asia, mitä he aiheesta tietävät. Lähipiiriin kuuluva houkuttelee Adia karkein ja lupauksin ja käyttää tätä lopulta seksuaalisesti hyväkseen. Adi syyttää tapahtumasta itseään, eikä uskalla kertoa siitä kenellekään:
Monsieur Éléphantin nesteet syövyttävät mahaani rikki, mutta en ole sanonut mitään. – – Mutta jumala tietää, sillä jumala tietää kaiken, niin äiti on sanonut.
Raskaista teemoistaan huolimatta Virtaavan veden sukua ei tunnu ahdistavalta, sillä Adin elämässä tapahtuu myös hyviä asioita. Mpoyi tavoittaa kerronnallaan hyvin lapsen tavan katsoa maailmaa, mutta kirja on lukukokemuksena silti töksähtelevä. Itse pääsin tarinaan sisään vasta viimeisellä kolmanneksella – toisella lukukerralla. Kirjan loppuratkaisu antaa kuitenkin antaa toivoa siitä, että vaikeista asioista voi selvitä. Menneisyys ei sittenkään täysin määrittele, millaisia meistä yksilöinä tulee.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Pakahduttava tunne syntyy siitä, että lukija ymmärtää asioista enemmän kuin lapsi." – Kirjaluotsi
