Parhaat päivänsä nähneen porvoolaisen kartanon isännän Nils Rosenschmidtin väitettiin lähteneen ostamaan lokakuussa 1673 kauroja ja hamppua Tallinnasta. Seitsemän vuotta myöhemmin kartanon työmiehet avasivat pihassa olleen kaivon saadakseen vettä muurilaastia varten ja löysivät ruumiin. Rosenschmidt ei ollutkaan lähtenyt matkaan, vaan hänet oli tapettu ja haudattu omaan pihakaivoonsa. Aikansa kohutapaus sai kansan suussa nimen Smittenin surma.
Kirjan tiedot
Mirkka Lappalainen
Smittenin murha
Siltala
230 s.
Nyt tähän historialliseen henkirikokseen on tarttunut historioitsija Mirkka Lappalainen, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa nuijasodasta, noitaoikeudenkäynneistä ja Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfista. Viimeksi mainitusta kertova kirja Pohjolan leijona (2014) palkittiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. Aiempiin teoksiin verrattuna Smittenin murha on aiheeltaan suppeampi, ja aiheellinen kysymys kuuluukin, mikä tekee yksittäisestä 1600-luvulla tapahtuneesta henkirikoksesta niin merkittävän, että siitä on kirjoitettu kokonainen kirja.
Smittenin murha ei tietenkään kerro pelkästä rikoksesta, sillä Nils Rosenschmidtin kuolemaa ympäröivät keskeiset tapahtumat voisi hyvinkin tiivistää muutaman kymmeneen sivuun. Kirjailija pohtii 1600-luvun suomalaista yhteiskuntaa myös laajemmin. Omien sanojensa mukaan Lappalainen joutui jopa hillitsemään itseään, ettei kirjoittanut teokseen kaikkea, mitä tapahtui ennen Rosenschmidtin surmaa ja sen jälkeen. Rikosta ”selvittäessään” Lappalainen tekee useita kiinnostavia huomioita 1600-luvun hierarkkisesta luokkayhteiskunnasta, rikostutkinnasta ja oikeuskäytännöistä.
Lappalainen pohtii teoksessaan myös lähteiden niukkuutta ja Rosenschmidtin surman tutkimisen hankaluutta. Yli kolmesataa vuotta vanhan henkirikoksen tutkinnassa on omat vaikeutensa, eikä vähiten siksi, että useita aiheeseen liittyviä lähteitä on hävinnyt tai kokonaan tuhoutunut. Esimerkiksi suurin osa Rosenschmidtin omista papereista tuhoutui kartanon palossa vuonna 1669. Emme edes tiedä, miltä oman pihakaivonsa pohjalle haudattu mies näytti, koska hänestä ei ole säilynyt muotokuvaa.
Nils Rosenschmidtin tarina onkin täytynyt koota sadoista palasista. Tämä näkyy kirjassa, joka koostuu lyhyistä muutaman sivun mittaisista luvuista. Ne eivät muodosta selkeää kokonaisuutta, vaan teksti poukkoilee aiheesta ja ajankohdasta toiseen melko vapaasti. Tekstissä on myös toisteisuutta, ja varsinkin kirjan alkupuolella luvut alkavat, jos eivät nyt aivan samoin sanoin, niin ainakin samantyylisesti. Lisäksi kirjan oikoluvun kanssa on selvästi kiirehditty.
Moni kysymys jää Rosenschmidtin surmassa vaille vastausta. Kirjansa päähenkilöä Lappalainen kuvaa koruttomasti: Rosenschmidt oli naisia ahdisteleva öykkäri, joka yritti elää luokkansa edellyttämällä tavalla, vaikka oli lähes tyhjätasku. Jos tappaja tai tappajat kuvittelivat rikastuvansa, niin se ei toteutunut.
Jos tekstin viimeistelemättömyyden sivuuttaa, on Smittenin murha hyvä teos, jossa huolellisesti tehty tutkimustyö yhdistyy sujuvaan kerrontaan. Lappalainen ei myöskään liiemmin spekuloi vaan tukeutuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka eivät anna yksiselitteistä vastausta historialliseen arvoitukseen.
Arvio on julkaistu aiemmin Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta -lehden numerossa 1/2023.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
