Kirjallisuudentutkimusta ei kustantamoiden listalla nykyisin paljon näe. Kirjallisuudentutkija ja dosentti Toni Lahtisen Maailmanlopun aikoja on tässäkin mielessä virkistävä poikkeus. Kirjassaan Lahtinen tarkastelee suomalaista nykykirjallisuutta ympäristöhistoriallisesta näkökulmasta. Vääjäämättömästi etenevä ilmastokriisi on tarjonnut aineksia useille menestyneille kaunokirjallisille teoksille. Samalla erilaisista ympäristöaiheista on tullut myös kirjallisuudentutkimuksen valtavirtaa.
Kirjan tiedot
Toni Lahtinen
Maailmanlopun alkuja – myytit ja ympäristöhistoria suomalaisessa nykykirjallisuudessa
Vastapaino
313 s.
Kirja alkaa laajahkolla johdanto-osiolla, jota seuraavissa luvuissa analysoidaan suomalaisten nykykirjailijoiden teoksia Leena Krohnista Emmi Itärantaan ja Ilkka Remeksestä Risto Isomäkeen. Jonkinlaisena vastapoolina analyysille toimivat eri kirjoittajien tai jopa analysoitavien itsensä kirjoittamat lyhyet puheenvuorot. Erityisen kiinnostavan Lahtisen kirjasta tekee se, että ympäristötematiikkaa käsitellään monen eri kirjallisuudenlajin kautta. Vain suomalainen nykykauhukirjallisuus puuttuu, olisikohan siitäkin löytynyt ammennettavaa?
Analyysissaan Lahtinen nojautuu ihmismaantieteilijä Mike Hulmen luomaan jaotteluun ympäristö- ja ilmastokeskusteluissa esiintyvistä myyteistä. Nämä neljä myyttiä ovat Eedenin puutarha, apokalypsi, Baabelin torni ja riemuvuosi. Käytännössä nämä myytit ovat näkyneet suomalaisessa yhteiskunnassa siten, että 1990-luvulla Euroopan unionin laajentuminen ja kansallisvaltiot ylittävät ympäristöriskit horjuttivat ideaa lintukodon kaltaisesta Suomesta. Historian hämärään piiloutuvaa onnelaa uhkaavat erilaiset teknologiset uhat. Romahduksen tai apokalypsin jälkeen koittaa kuitenkin uusi aika, jolloin ihmiset rakentavat maailmaa entisen raunioiden päälle.
Lahtinen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja selkeästi. Koherentin metodin ohjaama analyysi tuottaa monia mielenkiintoisia huomioita. Esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa eletään ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, jossa veden hallinnasta on tullut keskeinen valtaa määrittävä kysymys. Kiinnostavasti kirjan pohjalta tehdyssä tutkimuksessa moni nuori lukija piti tarinan sijoittumista Suomeen epäuskottavana, koska mitäpä muuta täällä tuhansien järvien maassa olisi kuin vettä. Tämä taas tuntuu vahvistavan sitä ajatusta, että globaali ilmastokatastrofi ei ihmisten mielissä koske Suomea.
Kirjan lopussa Lahtinen pohtii yhdessä muiden kirjoittajien kanssa sitä, johtaako ilmastokriisistä kirjoittaminen ihmisten turtumukseen ja passiivisuuteen, vai voisiko sillä kenties olla ihmisiä aktivoiva voima. Kaunokirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan se käy pakostakin jatkuvaa vuoropuhelua oman aikansa ilmiöiden ja historian käännekohtien kanssa. On myös mahdollista, että virta käy myös toiseen suuntaan, jolloin kirjallisuuden lukeminen saa ihmiset toimimaan jonkin asian puolesta ja muuttamaan maailmaa. Jälkimmäistä on kuitenkin suhteellisen vaikea todentaa, vaikka tiedämme varsin hyvin, että erilaiset kulttuurituotteet muokkaavat kuvaamme maailmasta.
Lahtisen mukaan dystooppiset kuvastot tuntuvat olevan niin sisäänrakennettuja ympäristöä ja ilmastonmuutosta käsittelevään kirjallisuuteen, että olisi syytä kysyä, voisiko niiden rinnalla esittää myös mahdollisia utopioita. Mikä mahtaisi olla niiden vaikutus ihmisten toimintaan ympäristökatastrofin ja luontokadon torjunnassa?
