Erityinen luontosuhde

Kertomus Maasta alkaa luontevasti metsästä, sillä puut ovat suurelle yleisölle iso ja konkreettinen esimerkki luonnon kyvystä sitoa ilmassa olevaa hiiltä itseensä. Erityisen keskeinen asia on juuri nyt, kun Suomen metsät ovat muuttuneet hiilinielusta hiilen lähteeksi – käytännössä kasvaneiden hakkuiden myötä. Nykyisellä hallituksella ei ole aikomusta hakkuita vähentää, päinvastoin niitä saatetaan jopa kasvattaa. Siinä jos missä kiteytyy entisen pääministeri Juha Sipilänkin mainostama ”suomalaisten erityinen luontosuhde”.

Suomalaisessa metsäkeskustelussa on vallalla ajatus, jonka mukaan hakkuut olisivat parasta ilmastotyötä, koska nuori ja kasvava metsä sitoo itseensä tehokkaammin hiiltä kuin vanhat metsät. Ajatuksesta unohtuu kuitenkin se seikka, että vanhat metsät ovat aina valtavia hiilivarastoja. Eli kun ne hakataan, vapautuu niihin varastoitunut hiili ennemmin tai myöhemmin ilmakehään. Vie siis useita vuosia ennen kuin uudesta metsästä tulee jälleen hiilinielu.

Maalla ja merellä

Hiiltä varastoituu myös muualle kuin metsiin. Kauppisen kirjan toisessa luvussa käsitellään erilaisia kosteikoita osana hiilen kiertokulkua. Ensin mainitut voivat päältä tarkastellen näyttää mitättömiltä, mutta metsien lailla ne ovat valtavia hiilivarastoja. Soiden kuivatus ei johda pelkästään niillä asuvan lajiston häviämiseen vaan myös maahan varastoituneen hiilen vapautumiseen. Soiden suojelussa ja ennallistamisessa korostetaan usein luontoarvoja, mutta yhtä lailla kyse on ilmastotyöstä.

Kirjan kolmannessa luvussa seilataan hiilen ulapalla, hiiltä kun sitoutuu myös meriin. Kasviplanktonit yhteyttävät siinä missä muutkin kasvit ja sitovat siinä sivussa hiiltä. Osa tästä hiilestä kulkeutuu meren syvyyksiin. Tämän biologisen hiilipumpun lisäksi hiiltä sitoutuu mereen myös fysikaalisten ilmiöiden, kuten merivirtojen, toiminnan seurauksena. Tutkijat ovat kuitenkin huolissaan siitä, että ilmaston lämpenemisen myötä tämä fysikaalinen hiilipumppu on vaimentumassa.

Merkittävä monimuotoisuus

Luonnon monimuotoisuus on arvo sinänsä, mutta yhä kasvavan tutkimuksen valossa ei ole yhdentekevää, että ympäristömme on lajistoltaan mahdollisimman kirjava. Esimerkiksi suomalaisessa ”metsänhoidossa” harvoin otetaan huomioon sitä, että luonnontilainen metsä ei ole sattumalta monimuotoinen kokonaisuus. Vanhassa metsässä kasvaa rinnakkain esimerkiksi useita erilaisia ja eri-ikäisiä puulajeja, jotka ovat suhteessa kaikkeen muuhun metsässä olevaan, kuten muihin kasveihin, lintuihin ja hyönteisiin. Istutetuissa metsissä taas pyritään maksimoimaan arvopuun määrä, jolloin lopputuloksena on yksilajisia puupeltoja, jotka eivät tarjoa suojaa moninaiselle lajistolle ja ovat alttiita esimerkiksi erilaisille tuholaisille.

Monimuotoisuuteen liittyy myös komplementaarisuuden käsite eli se, että lajistoltaan kirjavassa luonnossa eri eliölajit ikään kuin täydentävät toisiaan. Sen sijaan, että ne kilpailisivat niukoista resursseista, ne ovat evoluution kautta päätyneet jakamaan niitä. Luonto osaa siis jakaa resursseja tavalla, joka meiltä ihmisiltä harvoin onnistuu.

Kirjan neljäs luku keskittyy kaupunkeihin ja muihin muokattuihin ympäristöihin, joissa on myös potentiaalia hiilinieluina toimimiseen. Keskeistä on kuitenkin se, että kaupungeista on peräisin suurin osa siitä hiilestä, jonka me ilmaan ylipäänsä päästämme. Kaupunkisuunnittelulla onkin tulevaisuudessa suuri rooli sen suhteen, kuinka paljon hiiltä ylipäänsä päätyy ilmakehään. Eli onko tulevaisuuden kaupunki rakennettu yksityisautoilun vai mahdollisesti julkisen liikenteen ja pyöräilyn varaan. Kuinka paljon jätämme kaupungeissa tilaa lähiluonnolle? Kaikki kysymykset kytkeytyvät siihen, onnistummeko vaikuttamaan ilmastonmuutokseen.

Teknologia ei meitä pelasta

Kauppisen kirjan viesti on lopulta hyvin yksinkertainen: päästöt on saatava alas, luontoa on suojeltava ja monimuotoisuutta vaalittava. Tekniset hiilinielut sivuutetaan maininnalla, vaikka niilläkin tullee olemaan vähintään jonkinlainen rooli ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Kulttuurinen muutos on kuitenkin vaikea, koska koko länsimainen elämäntapamme on rakennettu fossiilienergian varaan. Parhaiten tämän muutoksen vaikeuden on tiivistänyt Maaria Ylikangas mainiossa Kritiikistä-teoksessaan: ”Ilmastokriisiin suuntautuva käytännön politiikkakin kiinnittyy ennen kaikkea vihreään siirtymään – löydämme mieluummin hinnalla millä hyvänsä teknologisen kuin kulttuurisen ratkaisun ongelmaan.”

Kokonaisuutena Kertomus Maasta on järeä paketti, ehkä jopa liian järeä. Yli 400-sivuiseksi venyvässä kirjassa on vähän liikaa tavaraa jopa aiheesta kiinnostuneelle, vaikka Kauppinen kirjoittaakin tapansa mukaan selkeästi, kansantajuisesti ja vetävästi. Kirjan kiehtovuutta lisää se, että Kauppinen tunnustaa monessa kohtaa keskeneräisyytensä ja epävarmuutensa. Kaikkiin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia.

Järeydestään huolimatta Kertomus Maasta ja Kauppisen muut kirjat ovat käänteentekevää kirjallisuutta, jolla on voima muokata lukijan ajattelua perustavalla tavalla. Ilman näitä kirjoja olisin tuskin itse koskaan kiinnostunut yhtä paljon oman ympäristöni lähiluonnosta. Kertomus Maasta päättyykin rohkaisevaan visioon siitä, että jokainen meistä voi tehdä jotain oman elinympäristömme luonnon parantamiseksi ja suojelemiseksi – siitä huolimatta, että ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvitaan globaaleja ratkaisuja.

Arvio on julkaistu aiemmin Voima-lehden numerossa 4–5/2025.

Mitä muut ovat sanoneet samasta kirjasta:

"Kauppisella on taito kansantajuistaa moni­mutkaisia ilmiöitä ymmärrettäviksi paketeiksi." – Outi Hytönen / Suomen Kuvalehti

"Kirja on tiedemiehen kirjoittamana nautinnollista tieteen popularisointia." – Soininvaara.fi

"Vaihtelevat näkökulmat, yksityiskohdat ja konkretia pitävät lukijaa hereillä." – Kari Heino / Kulttuuritoimitus.fi