Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut on rikoskirjallisuuden klassikko, joka julkaistiin alkujaan kesällä 1939 jatkokertomuksena. Saman vuoden marraskuussa tarina julkaistiin yhtenä niteenä nimellä Ten Little Niggers. Huomionarvoista on, että kirja tunnettiin tällä nimellä vain Briteissä. Yhdysvalloissa kirja sai nimen And Then There Were None, joskin vuosina 1964–1986 kirjan pokkaripainosten kanteen oli painettu Ten Little Indians. Briteissä kirjan nimi säilyi alkuperäisessä muodossa aina vuoteen 1985.

Christien romaanin suomennos ilmestyi varsin nopeasti alkuteoksen jälkeen. Vuonna 1940 ilmestyneen Helka Varhon suomennoksen nimi poimittiin yhdysvaltalaisesta painoksesta. Suomessa kirja tunnettiin nimellä Eikä yksikään pelastunut aina vuoteen 1968, jolloin sen nimi vaihdettiin muotoon Kymmenen pientä neekeripoikaa. Nimellä Eikä yksikään pelastunut kirja on tunnettu jälleen vuodesta 2003.

Mitä merkitystä kirjan nimellä on? Christien kirjasta on otettu suomeksikin kymmeniä painoksia, ja se on kuulunut rikoskirjallisuuteen tutustuvien peruslukemistoon jo vuosikymmenten ajan. Moni nykyään jo aikuinen ihminen on lukenut kirjan nimenomaan sen edellisellä nimellä ja pitää nykyistä nimeä sensurointina. Mutta voiko sensuroinnista puhua silloin, kun teknisesti ottaen kirjalle on palautettu vain sen alkuperäinen suomenkielinen nimi?

Viattomia sanavalintoja

Parnasson päätoimittajana vuosina 2005–2012 toiminut Jarmo Papinniemi pohti Christien kirjan ”uutta” nimeä vuonna 2003 julkaistun Eikä yksikään pelastunut -kirjaan kirjoittamassaan esipuheessa:

”[– –] amerikkalainen ajattelu yksittäisten sanojen vaarallisuudesta leviää kautta maapallon, ja kirjan oikeudenomistajat ovat kieltäneet kaikkien maiden kustantajia enää käyttämästä Neekeripoika-nimeä.”[1]

Kirjan sisältöön tämä häveliäisyys ei ulottunut, sillä ainoastaan kirjan nimi vaihdettiin. Tapahtumat sijoittuivat edelleen Neekerisaarelle ja juonen kannalta keskeisessä lastenlorussa puhuttiin neekeripojista. Pöydältä vieraiden kuoleman seurauksena poistuvat patsaat ovat nekin neekeripatsaita.[2]

Sitä, ettei Papinniemi pohdi esipuheessaan pohdi n-sanan halventavuutta on hätkähdyttävää, joskin keskustelu koko aiheesta oli tuossa vaiheessa Suomessa vielä täysin uutta. N-sanan tuomitsemisen sijaan Papinniemi toteaa, että jos ”tätä romaania haluaa paheksua, olisi paikallaan tarkastella viattomien sanavalintojen sijasta sen perustana olevaa moraalia”.[3]

Teoksessa murhaaja on kutsunut eristetylle saarelle kymmenen ihmistä, joilla jokaisella on tunnollaan toisen ihmisen henki. Yksi kerrallaan nämä ihmiset alkavat kuolla, minkä seurauksena varsin luonteva päätelmä on se, että Christie kannatti kuolemantuomiota. Tätä Papinniemi pitää paljon tuomittavampana kuin yksittäistä sanaa.[4]

Käytännössä Papinniemi sortuu entäs sitten -tyyppiseen argumentointiin (engl. whataboutism). Se tarkoittaa, että jonkin esiin nostetun epäkohdan merkittävyys sivuutetaan nostamalla esiin jokin toinen epäkohta. Tällä tavoin keskustelu ajautuu sivuraiteille. Epäkohdat eivät kuitenkaan ole toisiaan pois sulkevia: voit aivan hyvin samaan aikaan vastustaa kuolemantuomiota ja pitää myös n-sanaa halventavana.

Eikä yksikään pelastunut suomennettiin uudelleen vuonna 2019. Jaakko Kankaanpään laatimassa suomennoksessa ei enää n-sanaa mainita. Neekerisaari on englantilaisittain Soldier Island, pöydällä on sotilaspatsaita ja lorussakin puhutaan kymmenestä pienestä sotilaspojasta. Uuteen painokseen ei ole liitetty esipuhetta, jossa asiaa pohdittaisiin samalla tavalla kuin 2000-luvun alussa.

Juutalaiset ja raha

Olivatko Agatha Christien sanavalinnat viattomia niin kuin Papinniemi väittää? Oliko klassikkokirjailija vain ”aikansa tuote”, mihin seikkaan monet vetoavat, kun puhutaan vaikkapa vanhoissa teoksissa esiintyvästä rasismista? Tällä perusteella on esimerkiksi torpattu Hergén Tintti Afrikassa -sarjakuvan kieltäminen vuonna 2012. Teos ei ollut oikeuden mukaan rasistinen, koska sen syntyaikana kolonialistiset asenteet olivat vallitsevia.[5]

Christien tapauksessa keskustelu on usein keskittynyt kirjan nimeen, mikä on peittänyt alleen sen, että Eikä yksikään pelastunut -teoksessa on myös antisemitismiksi tulkittavia aineksia. Romaanin kyseenalaisin hahmo on juutalainen Isaac Morris. Hän ei kuulu saarelle kutsuttuihin henkilöihin, vaan murhaaja on antanut hänelle tehtäväksi houkutella yksi toinen vieras saarelle. Aivan kirjan alkupuolella Philip Lombard keskustelee Morrisin kanssa. Morris tarjoaa Lombardille sata guineaa siitä hyvästä, että hän lähtee Soldier Islandille.

”[Morris] oli toistanut summan muina miehinä, aivan kuin sata guineaa ei olisi ollut hänelle raha ei mikään. [– –] Puhuessaan [Lombard] vilkaisi vastapuolta terävästi. Herra Morrisin paksuilla semiittisillä huulilla näkyi pieni hymyn häivähdys [– –].”[6]

Christien kuvauksessa toistuu kaksi juutalaisiin liitettävää stereotypiaa: raha ja ulkonäölliset erityispiirteet, tässä tapauksessa paksut huulet. Kumpikin näistä on ollut hyvin yleinen antisemitismin historiassa.

Antisemitismi-termi keksittiin 1870-luvun lopulla, mutta juutalaisvastaisuuden historia ulottuu huomattavasti pidemmälle.[7] Esimerkiksi koronkiskurin leiman juutalaiset olivat saaneet jo keskiajalla. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että juutalaiset oli suljettu muun kaupan ulkopuolelle. Toisekseen katolinen kirkko otti tuolloin tiukemman linjan rahanlainaamisen suhteen. Kristitty ei saanut lainata rahaa korkoa vastaan, mutta juutalaisille tämä sallittiin.[8]

Stereotyyppinen koronkiskurijuutalaisen kuva alkoi hiipua 1800-luvulla, ja sen tilalle tuli juutalaisia pankkiireja, pörssimiehiä ja kapitalisteja.[9] Morriskaan ei ole Christien romaanissa rahanlainaaja vaan huumekauppias. Yhtä kaikki Morrisin kautta Christie toistaa vuosisatoja vanhoja stereotypioita rahan kanssa tekemisissä olleista juutalaisista.

Paksut huulet ja koukkunokat

Erilaisilla karikatyyrisillä piirroksilla juutalaisista on myös pitkä perinne. Kirjapainotaidon keksimisen myötä erilaisten painotuotteiden määrä moninkertaistui. Merkittävä osa eurooppalaisista oli tuossa vaiheessa vielä lukutaidotonta, jolloin erilaisista kuvista tuli hyvin keskeinen osa juutalaisiin liittyvien stereotypioiden levittämisessä.[10] Juutalaisten ”tunnistettavimmaksi” piirteeksi muotoutui huomiota herättävä koukkunokka.[11] Myös juutalaisten huulia korostettiin.[12]

Tekeekö juutalaisten stereotypioiden toistaminen Christiestä antisemitistin? Ei välttämättä, sillä muutkin Christien hahmot olivat usein karikatyyrimaisia, mikä näkyy hyvin myös esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut -teoksessa. Yhtä kaikki Christie tuli vahvistaneeksi niitä (negatiivisia) stereotypioita, joita juutalaisiin oli liitetty vuosisatojen ajan.

Eikä yksikään pelastunut ei suinkaan ole ainoa Christien romaani, jossa viitataan juutalaisiin liitettyihin stereotypioihin. Jane Arnold toteaa vuonna 1987 kirjoittamassaan artikkelissa löytäneensä kahdestakymmenestäkolmesta Christien tarinasta viittauksia juutalaisiin tai juutalaisia hahmoja.[13]

Arnoldin mukaan yhtäkään Christien kuvaamaa juutalaista piirrettä ei voi pitää yksiselitteisen negatiivisena, mitä voi pitää hienoisena silotteluna. Joka tapauksessa juutalaisia ei Christien teoksissa esitetty aina negatiivisessa valossa. Esimerkiksi Christien ensimmäisessä romaanissa, Stylesin tapauksessa, aviopari John ja Mary Cavendish keskustelevat tohtori Bauersteinista:

”’Ei siitä ole kysymys. Olen saanut tarpeekseni siitä, että tuo mies norkoilee täällä yhtenään. Sitä paitsi hän on Puolan juutalainen.’

’Pisara juutalaisverta ei ole kenellekään pahaksi’, Mary mulkaisi Johniin. ’Se keventää tavallisten englantilaisten tylsyyttä ja jäykkyyttä.’”[14]

Lainauksessa toistetaan ajalle tyypillistä rotuajattelua, mutta muutoin kohtauksessa juutalaisuutta ei esitetä erityisen negatiivisena asiana. On myös muistettava, ettei ihmisten ennakkoluulojen kuvaus tee kenestäkään vielä antisemitistiä.

Brittiläinen antisemitismi

Maailmansotien välisessä Länsi-Euroopassa suurin juutalaisväestö löytyi Britanniasta, Agatha Christien kotimaasta. Eero Kuparisen mukaan ”Englannilla oli varsin olematon antisemiittinen perinne, eikä maan hierarkkisessa luokkayhteiskunnassa ollut juuri innostusta saksalaiselle, Volksgemeinschaft-ideologialle, pyrkimykselle luoda luokaton yhteiskunta yhteisen vihollisen, juutalaisten, kuviteltua uhkaa vastaan.”[15] Toisin sanoen se luokka, mihin satuit kuulumaan, määritti paikkaa yhteiskunnassa paljon enemmän kuin vaikkapa juutalaisuus.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maailmansotien välisessä Britanniassa olisi esiintynyt antisemitismiä. Vuosina 1933–1941 Iso-Britannia otti vastaan 71 000 juutalaispakolaista, enemmän kuin mikään muu Euroopan maa. Tulijoihin ei kuitenkaan välttämättä suhtauduttu lämpimästi. Esitettiin esimerkiksi epäilyjä siitä, että juutalaiset olivat ainakin osin syyllisiä siihen kohteluun, mitä Saksassa heihin oli kohdistettu.[16]

Kirjailijan teoksista ei pidä koskaan tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, mitä kirjailija itse on mieltä asioista. Jane Arnoldin mukaan Christie itse olisi tyrmistynyt, jos hänen teoksistaan olisi yritetty luoda jonkinlaista sosiaalihistoriaa.[17] Christiestä elämäkerran kirjoittanut Gillian Gill on puolestaan todennut, että Christien antisemitismi oli ennemminkin reaktiivista kuin tietoista.[18] Juutalaisista kirjoittaessaan Christie siis vain lähinnä toisti sen, mitä oli imenyt omasta kulttuuripiiristään.

Gillin mukaan erityisesti Christien varhaiset teokset sisältävät juutalaisiin liitettyjä stereotypioita, vanhemmiten hän muutti näkemyksiään tai ehkä paremminkin näki niiden vahingollisuuden erilaisessa valossa. Silti, vielä 1960-luvulla Christien kanssa päivällistä nauttinut toimittaja Christopher Hitchens pisti merkille pöytäkeskustelun ”antijuutalaisen sävyn”.[19]

Oliko Agatha Christie antisemitisti?

Monelle oman lempikirjailijan rasistiset tai antisemitistiset näkemykset ovat usein vaikeita käsiteltäviä. Yhdet pyrkivät kieltämään koko ilmiön olemassaolon tai vähättelevät sitä korostamalla, että kirjailija on ollut ”oman aikansa tuote”. Antisemitismi oli yleistä maailmansotien välisessä Euroopassa ja oli sitä myös vuoden 1945 jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen Christien kirjallisuusagentti antoi luvan siistiä antisemitismiksi tulkittavat kohdat pois hänen ennen sotaa kirjoittamistaan romaaneista. Tällaista siistintää ei kuitenkaan tehty kirjailijan kotimaassa, ja tänäkin päivänä kirjan englanninkielisessä painoksessa Isaac Morrisin huulia kuvataan ”paksuiksi ja semiittisiksi”.[20]

Christie ei suinkaan ole ainoa, jonka näkemykset ovat aiheuttaneet jälkikäteen keskustelua. Myös esimerkiksi kauhukirjailija H. P. Lovecraftin rasismista on kirjoitettu. Lisähankaluutta aiheeseen tuo se, että Lovecraft ammensi rasismistaan ja ennakkoluuloistaan aineksia, jotka päätyivät osaksi hänen kosmisen kauhun visiotaan.[21] Samaa ei voi sanoa Christiestä, sillä hänen stereotyyppistä juutalaiskuvaansa ei voi pitää hänen proosansa kannalta kovin merkityksellisenä elementtinä.

Agatha Christie ja H. P. Lovecraft olivat oman aikansa tuotteita, mutta tämä on aika ylimielinen tapa katsoa menneisyyden ihmistä. Ikään kuin menneen ajan ihmiset olisivat olleet yksinkertaisempia ja viallisempia. Sitä paitsi oma aikammekaan ei ole vapaa rasismista tai antisemitismistä, melkeinpä päinvastoin. Historia ei kulje jatkuvasti kohti parempaa.

Vaikka antisemitismi oli maailmansotien välisenä aikana yleistä, niin on täysin varmaa, että osalle ihmisistä juutalaisuus ei ollut sellainen ominaisuus, jolla olisi ollut minkäänlaista merkitystä. Eivätkö hekin ole yhtä paljon aikansa tuotteita kuin antisemitistisiä ja rasistisia näkemyksiä esittäneet ihmiset?

Kysymykseen Agatha Christien antisemitismistä ei ole yksiselitteistä vastausta. Miten sitten antisemitismiksi tulkittaviin huomioihin tulisi suhtatua? Tekstien muuttaminen näiltä osin on yksi tapa, kuten Christien kohdalla on myös tehty. Ongelma tällaisessa on kuitenkin siinä, mihin raja vedetään ja kuka sen vetää? Missä kulkee antisemitismin raja?

Ihmiset, joita vaikkapa juutalaisiin tai mustiin ihmisiin liitetyt stereotypiat eivät koske, suhtautuvat usein kaikkein torjuvimmin siihen, että tekstejä muutettaisiin. Taideteos on heidän mielestään kokonaisuus, jota ei ylipäätään pitäisi tulkita nykyisillä moraalisilla mittapuilla.

Sitten ovat he, joihin antisemitismi tai rasistiset asenteet vaikuttavat. Heitä stereotypiat voivat satuttaa tai vähintäänkin häiritä. Miksi haluamme niin voimakkaasti säilyttää esimerkiksi juutalaista henkilöä koskevan stereotyyppisen kuvauksen? Liittyykö tämä siihen, että haluamme säilyttää taiteen sellaisena kuin se on, vai onko taustalla haluttomuus tarkastella omia asenteitamme?

Christien kuvaukset juutalaisista eivät ole olleet mitenkään laajalti käsitelty aihe. Pelottavin ajatus tässä kohden on se, että olemme lukeneet ja sivuuttaneet Christien kuvaukset juutalaisista, koska ne ovat tuntuneet meistä uskottavilta ja oikeilta. Tämä ei olisi yllättävää, kun ottaa huomioon antisemitismin pitkän historian: kun tiettyä kuvaa toistaa riittävän kauan, alkaa se vaikuttaa jossain vaiheessa totuudelta.

Voidaan myös miettiä sitä, miksi tämän päivän Suomessa n-sanasta on tullut kiistakapula, jonka käytön sensurointi ärsyttää erityisesti valkoisia ihmisiä. Suhtaudummeko samalla tavalla, jos joku esittää antisemitististen kohtien poistamista romaanista?

Eikä yksikään pelastunut -kirjasta käydyssä keskustelussa Isaac Morrisin hahmo on peittynyt tehokkaasti kirjan nimestä käydyn keskustelun alle. Kirjan nykyisessä suomennoksessa ei enää käytetä n-sanaa, ehkä tulevaisuudessa siitä siivotaan pois myös juutalaisiin liitetyt stereotypiat. Ainakaan tätä puolta ei pitäisi jättää huomiotta.

Essee on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique & Novaja Gazeta -lehden kirjallisuusliitteessä numerossa 2/2022.

Sinua saattaa myös kiinnostaa:

Kirjallisuus

Arnold, Jane (1987). Detecting Social History: Jews in the Work of Agatha Christie. Jewish Social Studies 49:3–4, 275–282.

BBC (2012). Tintin in the Congo Not Racist, Court Rules. BBC 13.2.2012. https://www.bbc.com/news/entertainment-arts-17014127 [luettu 16.3.2022].

Christie, Agatha (2003). And Then There Were None. Lontoo: HarperCollinsPublishers (ilm. alun perin 1939).

Christie, Agatha (2009). Eikä yksikään pelastunut. Suom. Helka Varho. Esipuhe Jarmo Papinniemi. Helsinki: WSOY.

Christie, Agatha (2019). Eikä yksikään pelastunut. Suom. Jaakko Kankaanpää. Runon suomennos Alicen alasin -suomennospaja. Helsinki: WSOY.

Christie, Agatha (2020). Stylesin tapaus. Suom. Paavo Lehtonen. Suomennoksen tarkistus Alice Martin. Helsinki: WSOY.

Ivry, Benjamin (2020). So, What Did Agatha Christie Really Think of Jews. Forward 17.11.2020. https://forward.com/culture/458050/so-what-did-agatha-christie-really-think-of-jews/ [luettu 16.3.2022].

Kuparinen, Eero (1999). Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia. Jyväskylä: Atena

Lattu, Lauri (2017). H. P. Lovecraft, rasisti. H. P. Lovecraft – Historiallinen seura ry. https://lovecraftseura.net/h-p-lovecraft-rasisti/ [luettu 16.3.2022].

---

Viitteet

[1] Christie 2009, 8.

[2] Mt., 8.

[3] Mt., 8.

[4] Mt., 9.

[5] BBC 2012.

[6] Christie 2019, 14.

[7] Kuparinen 1999, 9.

[8] Mt., 77.

[9] Mt., 145.

[10] Mt., 121.

[11] Mt., 125.

[12] Ks. juutalaisten kapitalistin kuva teoksessa Kuparinen 1999, 153.

[13] Arnold 1987, 280–281. Arnold ei mainitse Eikä yksikään pelastunut -kirjaa.

[14] Christie 2020, 197–198.

[15] Kuparinen 1999, 266.

[16] Mt., 267.

[17] Arnold 1987, 275.

[18] Ivry 2020.

[19] Mt.

[20] Ivry 2020; Christie 2003, 6.

[21] Ks. esim. Lattu 2017.