Kuinka tiivistää olennainen? Olli Sarpon novellikokoelmien trilogia huipentuu viimeiseen osaan, jonka yhdistävä tekijä on edellisten osien tavoin jokin suomen kieliopin sijamuoto. Vajanto on abessiivin vanhentunut suomenkielinen nimitys, joka ilmaisee jonkin asian puuttumista. Kirja- ja puhekielessä sitä käytetään verrattain harvoin. Tarkoittaako tämä sitä, että elämämme on täynnä iloa ja riemua, josta ei puutu mitään, kun emme kerran käytä puutetta ilmaisevaa sijamuotoa?
Kirjan tiedot
Olli Sarpo
Vajantoja - sepitteellisiä luonnoksia ihmisistä telineillään
Reuna
146 s.
Päinvastoin. Sarpon uusi novellikokoelma pureutuu siihen, kuinka kipeää erilaiset puutteet voivat tehdä. Kahden aiemman novellikokoelman tavoin kirja koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista teksteistä, jotka lomittuvat keskenään eri tavoin. Samasta kohtaamisesta voidaan kertoa kahden eri ihmisen silmin, tai sitten toisen tarinan keskushenkilö vilahtaa ohimennen jossain toisessa tarinassa.
Sarpon aiempia kokoelmia on vaivannut tietty toisteisuus. Yhdistävästä teemasta huolimatta niistä on puuttunut selkeä punainen lanka, joka kokoaisi tarinat yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Vajannoissa ollaan menty oikeaan suuntaan. Jokainen tarina alkaa lyhyellä kuvauksella valokuvassa olevasta henkilöstä, mitä seuraa katkelma kyseisen henkilön elämästä. Tämä tuo kirjaan koherenttiutta, mutta loppujen lopuksi kuvaukset valokuvissa olevista henkilöistä jäävät irrallisiksi.
Hajanaisuudesta huolimatta Vajannoista nousee esiin muutamia erittäin onnistuneita novelleja. Yksi sellainen on kirjan alkupuolelta löytyvä ”Kynttilän lepattava liekki”, jossa kahden naisen kohtaaminen hämyisessä baarissa kerrotaan lopulta molempien osapuolten näkökulmasta. Kielletty rakkaus, itseinho ja häpeä yhdistyvät näyttävällä tavalla lyhyessä tarinassa:
”Daniela on laskemaisillaan kätensä naisen pöydällä lepäävän käden päälle. Nainen odottaa kosketusta. Kaino kuitenkin huokaisee, selvittää kurkkuaan, pyytää anteeksi ja sanoo käyvänsä naistenhuoneessa.”
Vastaavia suuria teemoja olisi kaivannut muihinkin kirjan tarinoihin, mutta kaikki tekstit eivät jätä aivan yhtä suurta muistijälkeä. Lukija tosin törmää samaiseen Kainoon myöhemminkin samassa kirjassa. ”Anteeksi antamatta” -nimisessä tarinassa selviää, että Kaino on muullakin tavalla poikkeava ja näkymätön. Siinä missä hän jää vaille asioita elämässään, on hän myös yhteiskunnan näkökulmasta vajaa.
Vaikka Sarpon tarinat ovat lyhyitä, päätyy hän joissakin tarinoissa selittämään hahmojen ja asioiden tilaa ehkä hieman liiankin seikkaperäisesti. Näin käy myös Kainon tarinan kohdalla. Kiinnostavampaa olisikin ollut, jos Sarpo olisi malttanut jättää Kainon eri puolet lukijan pääteltäväksi.
Jussi Karjalaisen ilmeikäs kansitaide tukee erinomaisella tavalla Sarpon katkelmallista proosaa. Aivan kuten Sarpon aiemmillakin kokoelmilla, myös Vajannoilla on hetkensä, mutta eheää ja mieleenpainuvaa kokonaisuutta ei tästäkään synny. Silti Vajantoja on Sarpon novellikokoelmista paras, ja tuntuu, että ihmisten vajauksista kertoessaan Sarpo on monen muun kirjailijan tavoin niin sanotusti omalla maallaan.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
