Kuin tapaisi vanhan ystävän

Aina välillä kohdalle osuu kirjailija, jonka tavassa käyttää kieltä on jotain sellaista, joka pakenee itsepintaisesti määrittelyitä. Yritys eritellä, osoittaa ja lausua, mikä kirjailijan tekstissä tekee vaikutuksen, osoittautuu tavattoman vaikeaksi, vaikka intuitiivisesti tietääkin, että teksti on monella tapaa poikkeuksellista.

Amerikkalaiskirjailija Lucia Berlinin (1936–2004) tuotanto on tästä varsin hyvä esimerkki. Elämänsä aikana Berlin ei noussut kirjailijana suureen suosioon, vaan pysyi pienen piirin tuntemana lahjakkuutena.

Sivumääräisesti hän ei ollut kovin tuottelias, ja postuumisti julkaistu kokoelma A Manual for Cleaning Women sisältääkin merkittävän osan kirjailijan koko tuotannosta. Kokoelma julkaistiin alkukielellä yhtenä niteenä, mutta suomennos kahdessa osassa. Vajaa vuosi sitten julkaistu Siivoojan käsikirja käsitti noin puolet alkuteoksesta ja nyt julkaistava Tanssia ruusuilla on kokoelman toinen puolikas. Ensimmäisen osan lukeminen ei ole välttämätöntä toisen osan ymmärtämiseksi. Tätä alleviivaa myös se seikka, että uuteen kokoelmaan on liitetty samat alku-ja saatesanat kuin ensimmäiseenkin.

Uuden kokoelman novellit eivät varsinaisesti tuo uusia sävyjä Berlinin sinänsä loistokkaaseen proosaan, vaan tyyli ja aihevalinnat pysyvät pitkälti samoina. Tämä ei tietenkään ole ongelma, jos Berlinin proosaan on jo ehtinyt ihastua. Tanssia ruusuilla lukiessa tuntuukin siltä kuin istuisi iltaa hyvän ystävän seurassa.

Berlinin proosa pohjasi pitkälti hänen omaan elämäänsä. Tavalla tai toisella amerikkalaiskirjailija kirjoitti aina auki omaa elämäänsä, jota varjosti monikymmenvuotinen taistelu alkoholismia vastaan ja muut terveysongelmat. Poikkeuksellisen Berlinistä tekee nimenomaan se, kuinka hänen tarinansa risteävät ja muodostavat yhdessä suurempia kokonaisuuksia. Vaikka novellit ovat kauniita mikrokosmoksia sinänsä, niiden voima kertaantuu, kun ne ottaa haltuun kokonaisuutena.

Berlinin tarinoiden kiehtovuus syntyy yllätyksistä ja nopeista näkökulmanvaihdoksista. Kertoja saattaakin vaihtua kesken tarinan, vaikka näkökulma säilyykin tiukasti minä-muodossa. Kaikki tämä saa kuitenkin lukijan keskittymään herpaantumatta lukemaansa. Ensimmäisestä novellista lähtien Berlinin ote lukijasta onkin pihtimäisen tiukka. Omalaatuinen on myös Berlinin kirjoittamisen rytmi, jossa mielikuvituksekkaat vertauskuvat ja jopa töksähtelevät sanavalinnat pitävät lukijan varpaillaan [korostus lisätty]:

”Mutta nyt me puhumme vain preesensissä. Veden täyttämässä sortumassa Jukatanilla, Tulumin huipulla, luostarissa Tepozlanissa, Sallyn pienessä huoneessa, me nauramme ilosta aivan samanlaisia tunteitamme ja stereonäköämme.” (s. 56).

Suurin osa näistä jipoista on tietysti tuttuja, jos on ehtinyt lukemaan ensimmäisen osan. Poikkeuksen kaavaan tarjoaa kokoelman viimeinen tarina, jossa jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt kirjailija kääntää katseensa haikealla tavalla menneeseen. Se herättää kysymyksen, että mihin kaikkeen Berlin olisi voinut pystyä, jos hän olisi saanut työlleen tunnustusta jo elinaikanaan.

Lucia Berlin 1964. Kuva: Buddy Berlin (© 2018 Literary Estate of Lucia Berlin LP.).

Kirjan tiedot:
Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja II: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
Aula & Co
Suomentanut Kristiina Drews

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.