Suuri fuuga on järjestyksessä Riikosen toinen teos ja kuten nimestäkin voi päätellä, se lainaa muotonsa Beethovenin samannimisestä teoksesta. Esikuvansa tavoin Riikosen teoksessa itsenäisten kertojien ääni soi vaikeaselkoisesti ja keskenään varsin ristiriitaisesti. Vuorollaan kukin hahmo vie kerrontaa eteenpäin muodostaen hauraan, hädin tuskin koossa pysyvän todellisuuden.

Riepupojan mieli on jossain vaiheessa mennyt rikki ja hän puhuu paikoin sanoilla, jotka ovat aikaa sitten kadonneet suomen kielestä:

Sade ramasi roskakatosta vasten, kussa hän latjotti ryötän ja kuren keskellä, revon rääyntäsijoilla, nojaten kaittulaatikkoon ja pidelleen käsissään hökäriltä hakemaansa huikuripussia, joka oli vielä niin lämmin, että se höyrysi… vesi ourusi autioilla raitioilla, taustalla levittyi harju, ankarana ja tummana, aivan kuten noita Hetastiina, jonka pitkällään soikottavan ruumiin hän oli näkevinään harjun muodoissa.

Vaikka äkkiseltään näyttää, ettei kirjan kerronnassa ole mitään mieltä ja kukin kertoja pulisee vain omiaan, alkaa kirjan edetessä yhteneviä teemojakin ilmetä. Kirjan kantavaksi teemaksi nousee ihmisen yksinäisyys, eksyneisyys ja irrallisuus kaikesta olevaisesta. Kyyninen Karhu pukeutuu karhupukuun ja raahaa mukanaan dementoitunutta mummoaan. Hänelle ihmisen olemus on pelkkää aivokemiallisten impulssien sarjaa ilman minkäänlaista syvyyttä tai merkitystä.

Ilkeän dominan piinaama perheenisä tekee kaiken, mitä domina häneltä vaatii. Elämän merkityksen kadottaneena hän saa merkityksen vain siitä, että joku muu käskee ja ohjailee häntä. Perheenisän adoptoima tyttö taas ei pysty käsittelemään sekopäisten sijaisvanhempiensa todellisuutta vaan pakenee kaaosta selkouniin.

Riikosen teos on teknisesti kunnianhimoinen ja haastava, mutta onko teknisen taituruuden ja suvereeniuden alla romaania? Onko kirja sellainen, että sen luettuaan ja kannet suljettuaan se olisi nytkäyttänyt lukijansa aivoja ja pannut ajattelemaan asioita ja maailmaa toisella tavalla?

Riikosen kirjan hämmentävin elementti on se tapa, jolla se kurottaa useaan eri suuntaan samanaikaisesti. Kokonaisuuden huomioon ottaen ristiriitaisten kertojaäänten muodostama kakofonia on perusteltu valinta, eikä pelkkää erikoisuuden tavoittelua. Merkityksettömyyden kuvaus ei ole pelkkää eksistentiaalista nillitystä, vaan kerronnan, kielen ja mielen tasolla tapahtuva romahdus.

Riikosen maalaama kuva maailmasta on kylmä, lohduton ja jopa masentava. Loppua kohden se kurottaa Raamatun Ilmestyskirjan sfääreihin, mutta aivan kuten sekin, Suuri fuuga antaa ymmärtää, että kaikesta surkeudesta huolimatta myös pimeys on luonteeltaan katoavaista.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Beethovenin fuugan tapaan Riikosen romaani on tempoileva, varsin vaikeaselkoinen, paikoin lähes käsittämätön, mutta otteessaan se tehokkaasti pitää." – Hannu / Kirjavinkit

"Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos." – Kaisa Ranta / Tähtivaeltajablogi

"Minusta Suuri fuuga käsitteli sitä, miten side menneeseen maailmaan vähitellen katkeaa ja haurastuu, ja miten yhtä aikaa tulevaisuus näyttää todella vieraalta." – Juha K:n kirjat

Kirja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla vuonna 2017.

Kirja muodostaa teosparin proosavihko Kiertoradan (2017) kanssa.

Sinua saattaa myös kiinnostaa: