Bolševikkivallankumouksen tavoitteet Venäjällä eivät alun alkaenkaan ollut pelkästään poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia. Pyrkimyksenä oli luoda uusi neuvostoihminen, joka asettaisi yhteisön tarpeet omien yksilöllisten halujensa edelle. Kirjallisuudella oli tässä tehtävässä hyvin keskeinen asema, minkä vuoksi bolševikit pyrkivät tarmokkaasti parantamaan muun muassa tavallisten kansalaisten lukutaitoa.
Kirjan tiedot
Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen
Sorretut sanat – Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä
SKS
373 s.
Vuonna 2019 julkaistussa Luiden tie -teoksessa Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen reissasivat ympäri Venäjää ja pyrkivät löytämään merkkejä kymmeniä miljoonia uhreja vaatineesta vankileirijärjestelmästä eli Gulagista. Uudessa teoksessaan kaksikko kääntää katseensa neuvostokirjallisuuteen. Sorretut sanat on eräänlainen temaattinen ”jatko-osa” Luiden tielle. Jatko-osa on lainausmerkeissä, sillä vaikka Sorretuissa sanoissa on joitakin samoja elementtejä, on se jo aiheensakin ohjaamana huomattavasti tutkimusmaisempi kokonaisuus.
Tekijät ovat jakaneet neuvostokirjallisuuden kuuteen eri vaiheeseen vallankumouksesta Neuvostoliiton romahdukseen asti. Kirjan läpileikkaava teema on kirjallisuuden ja sosialistisen valtioideologian välinen jännite, joka ilmeni Neuvostoliitossa hieman eri tavalla eri aikoina. Kultakin aikakaudelta kirjoittajat ovat poimineet kaksi kirjailijaa, joiden kautta kyseisen aikakauden eetosta avataan. Harmillisesti kirjailijavalintoja ei perustella sen enempää kuin toteamalla, että toinen edustaa vastustavampaa ja toinen myötäilevämpää kantaa suhteessa valtiojohtoon.
Valtion asettaessa kirjallisuudelle raamit seurauksena oli niin ideologista höttöä kuin rajoja koettelevaa kirjallisuutta. Osa kirjailijoista pohti myös, voisiko ylhäältä asetettujen rajojen sisällä luotu taide olla myös taiteellisesti korkeatasoista. Yhdysvaltoihin emigroituneen Vasili Aksjonovin mielestä amerikkalainen kirjallisuus ei kuitenkaan lopulta poikennut paljoakaan neuvostoliittolaisesta. Siinä missä neuvostokirjailija joutui pohtimaan, mikä olisi ideologisesti oikeaoppista, miettivät amerikkalaiset kirjailijat sitä, millaista kirjallisuutta ostava yleisö juuri sillä hetkellä halusi lukea.
Kukin luku koostuu kahden eri kirjailijan elämänvaiheiden kertaamisesta ja teosten analysoinnista. Ilahduttavasti Ropposen ja Sutisen esiin nostamat kirjailijat eivät ole niitä kaikkein ilmeisimpiä. Bulgakovin, Pasternakin ja Solženitsynin kaltaiset suuruudet toki mainitaan, mutta pääosaan on nostettu Isaak Babelin ja Vasili Grossmanin kaltaisia nimiä, jotka eivät nyt ole täysin unohdettuja, mutta joiden teoksista ei ainakaan suomeksi ole otettu viime vuosina uusia painoksia.
Kahden eri kirjailijan vaiheiden välillä hyppiminen tekee tekstistä kuitenkin rikkonaisen ja lukukokemuksesta vaivalloisen. Sekaan ripotellut kuvaukset vierailuista kirjailijoiden haudoille ja muille muistomerkeille jäävät nekin irrallisiksi.
Hankalasta rakenteestaan huolimatta Ropposen ja Sutisen läpileikkaus neuvostokirjallisuudesta on kiinnostava. Se monipuolistaa onnistuneesti mustavalkoista käsitystä ajanjakson kirjallisuudesta. Sorretut sanat osoittaa, että neuvostokirjallisuus oli muutakin kuin ideologian hapattamaa propagandaa tai urheiden toisinajattelijoiden aikaa kestäneitä mestaritöitä.
Sinua saattaa myös kiinnostaa:
