Fantasiasadun verkkainen jatko

Fantasiatrilogian toisessa osassa vaihdetaan maisemaa, ja samalla kirja muuttuu perinteisemmäksi fantasiaksi. Keskittyminen vain yhteen tarinalinjaan aiheuttaa kummastusta.

Pitkään siinä ei mennyt. Erika Vikin fantasiatrilogian aloitusosa Hän sanoi nimekseen Aleia julkaistiin alkuvuodesta 2017. Vain puolisen vuotta myöhemmin puskettiin pihalle trilogian toinen osa, Seleesian näkijä. Jatko-osa jatkaa kutakuinkin suoraan siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Kirjan keskushahmoina on edelleen salaperäistä lumousta sisällään kantava ihmisnainen Aleia sekä aisteiltaan ylivertaisten seleesien edustaja Corildon Ma’Bathae. Kirjan toisessa osassa sankarit vaihtavat mannerta ja hahmogalleriaan liittyy tukku uusia tuttavuuksia. Samalla lukija pääsee sukeltamaan syvemmin seleesien hallitseman mahdin maailmaan.

Fantasiatrilogian toista osaa vaivaavat kuitenkin samat ongelmat kuin kirjan ensimmäistäkin osaa. Tarina kulkee eteenpäin verkkaisesti ja pääosassa on kirjan henkilöhahmojen sisäinen kipuilu, vaikka ympäröivä maailma ja suuret linjat tuntuisivat kiinnostavammalta. Steampunk ja villin lännen elementitkin unohtuvat tarinasta pitkäksi aikaa, ja kirja muuttuu perinteisen fantasiakirjallisuuden edustajaksi. Suurin ongelma on kuitenkin se, että kirjassa keskitytään lähes kokonaan yhteen tarinalinjaan, ja kirjan ensimmäisessä osassa esitellyt sivuhenkilöt jäävät harmittavasti taka-alalle.

Sivuhenkilöistä kerrotaan siellä täällä kyllä luvun verran, mutta nämä jaksot tuntuvat olevan mukana vain siksi, että lukija muistaisi heidän olemassa olonsa ja koska hahmoilla tullee olemaan jonkinlainen rooli kirjan kolmannessa osassa. Monen tarinalinjan kuljettamisessa olisi ollut toki haasteensa, ja tarina olisi voinut hajota liian moneen osaan, mutta nyt kirjan sivuhenkilöt jäävät valitettavan ohuiksi. Myös Seleesien tieteellisen toiminnan edistämisen seuran olemus jää arvoitukseksi.

Parhaimmillaan kirja on unenomaisissa näkijäjaksoissa sekä taistelujaksoissa. Vik on taitava ylläpitämään jännitettä sekä pitämään tarinan kasassa taisteluiden kaaoksessa. Sitä paitsi lohikäärmeiden vastineena toimivat tulilinnut ovat jaettuine tietoisuuksineen melkoisen päheitä otuksia.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia viritti viimeiselle sadalle sivulle kunnon jännitteen, ei Seleesian näkijä tunnu pääsevän vauhtiin edes kirjan loppupuolella. Henkilöhahmojen henkisistä komplekseista kyllä käsitellään lähes väsymiseen asti, mutta ensimmäisen osan jäljiltä jääneisiin kysymyksiin vastataan sen sijaan niukalti. Tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut asettanut kaikki panokset kirjan kolmanteen osaan, vaikka pieniä pommeja olisi ehkä pitänyt pamautella myös kirjan toisessa osassa.

Kokonaisuutena Seleesian näkijä kärsii ”toisen osan syndroomasta”. Yleensä ensimmäinen osa kantaa, jos ei millään muulla, niin tuoreuden voimalla loppuun asti. Kolmannessa osassa tarinalangat voidaan sitoa kokonaisuudeksi ja räjäyttää koko potti. Toisesta puuttuu kuitenkin selkeä alku sekä loppu, joten lukija pitäisi saada kiinnostumaan kirjasta muulla tavoin. Siksi on yllättävää, että Seleesian näkijässä yksi tarinalinja tuntuu niin tärkeältä, että sille uhrataan leijonanosa koko kirjasta.

Erika Vik. Kuva: Liisa Valonen.

Kirjan tiedot:
Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus

Facebook Comments