Galitsia oli nykyisten Ukrainan ja Puolan alueilla sijainnut historiallinen maakunta, eräänlainen pienois-Eurooppa, jonka alueella asui ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjava joukko erilaisia kansallisuuksia tai ryhmiä, kuten puolalaisia, ruteeneja, juutalaisia, saksalaisia ja monia muita. Sittemmin Galitsiaa on vahvasti mytologisoitu ja siinä on haluttu nähdä piirteitä, jotka eivät ehkä koskaan pitäneet paikkaansa. Juuri tämän myytin jäljillä ollaan Ville-Juhani Sutisen uusimmassa tietokirjassa Reunamerkintöjä – kadonnutta Eurooppaa etsimässä.
Kirjan tiedot
Ville-Juhani Sutinen
Reunamerkintöjä – kadonnutta Eurooppaa etsimässä
Avain
351 s.
Sutisen uusi kirja on samankaltainen kirjallisuusanalyysin ja matkakirjan hybridi kuin edellinen, yhdessä Ville Ropposen kanssa kirjoitettu Emigrantit – venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä. Kirjallisuusesseiden lomaan on punottu matkakuvauksia Galitsiaan kuuluneilta alueilta. Aiemmista teoksista poiketen mukana on myös omaelämäkerrallista ainesta. Tekstiä täydentää tekijänsä omin sanoin ”sebaldmainen” kuvitus, jossa kuvien sisältöä ei avata kuvatekstein. Ratkaisu on kiinnostava ja monilta osin toimiva, sillä tekstittömiä kuvia jää tarkastelemaan pidemmäksi aikaa.
Kukin kirjan luvuista käsittelee yhtä Galitsian alueelta kotoisin ollutta kirjailijaa. Suomalaisittain tutumpia tekijöitä lienevät Joseph Roth (1894–1939) ja Stanisław Lem (1921–2006), joiden teoksista on ilmestynyt suomennoksia vielä 2000-luvulla. Myös Bruno Schulzin (1892–1942) rajallinen tuotanto on ilmestynyt Tapani Kärkkäisen suomentamana teoksessa Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Naiskirjailijoita ei teoksessa ole muun muassa sopivien käännösten puutteen vuoksi.
Galitsialaisen kirjallisuuden ydinteemoiksi Sutinen nostaa nostalgian, rajatilat, kadonneen maailman ja menneisyyden näkymisen nykyisyydessä. Jopa Lemin scifiromaaneja voi Sutisen mukaan pitää jonkinlaisena nostalgiana, vaikka menneisyyden kuvittelun sijaan kirjailijan katse suuntautuikin tulevaisuuteen. Toinenkin tulkinta on mahdollinen: Lem kirjoitti pääosin sosialistisessa Puolassa, missä allegoriat olivat kätevä tapa käsitellä muuten kiellettyjä aiheita niin, etteivät sensorit välttämättä tajunneet sitä.
Omakohtaisista osuuksista kiinnostavimpia ovat Sutisen pohdinnat siitä, miksi hänellä itsellään ei tunnu olevan kaipuuta menneisyyteen tai miksi hän muistaa menneestä vain välähdyksiä siinä missä hänen ystävänsä saattavat kertoa hämmentävän eheää tarinaa menneestä. Avain on siinä, että vasta kerrottuna nämä välähdykset järjestyvät ja tulevat kokonaisiksi. Se voi tuoda mukanaan lisäväriä, mutta tarina on silti totta, koska tekijä on tehnyt siitä sellaista, kuten kirjailija Lydia Davis on todennut.
Reunamerkintöjen tekstejä vaivaa tietty hahmottomuus. Teksti hypähtelee matkakuvauksista kirjalliseen analyysiin ja sieltä omakohtaisiin muistikuviin, eikä kokonaisuus ole kaikilta osin saumaton tai luonteva. Kaikkea on jotenkin liikaa, mikä näkyy esimerkiksi pienenä toistona. Keneltäkään ei jää esimerkiksi epäselväksi, että Joseph Roth joi itsensä hengiltä. Silti kirjassa on paljon kiinnostavaa. Kaikki kirjailijat halusivat teoksissaan paeta johonkin. Tätä teemaa olisi voinut ehkä viedä teoksessa vielä pidemmällekin ja pohtia, mitä tarkoitusta tällainen haikailu meissä ihmisissä oikein toteuttaa. ”Vanha hyvä aikahan” kiehtoo meitä edelleen, vaikka sellaista ei välttämättä koskaan ole ollutkaan.
Arvio on julkaistu alun perin Parnasson numerossa 3/2025.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
