Kuka juoksee kerrostalon rappukäytävässä keskellä yötä? Marko Hautalan edellisen Leväluhta-romaanin maalaismaisemat vaihtuvat uusimmassa kirjassa betoniviidakoksi. Joni Widenius muuttaa opiskelupaikkakunnalle isänsä ostamaan kerrostaloasuntoon. Nuori mies kärsii kummallisista oireista, jotka saavat hänet haaveilemaan toden ja keksityn rajamailla. Uuden kodin naapurissakin tuntuu elävän kummallista sakkia. Maatessaan yksin kalustamattomassa huoneistossa Joni huomaa nopeasti, että talossa on jotakin pahasti vialla.
Kirjan tiedot
Marko Hautala
Pimeän arkkitehti
Tammi
335 s.
Pimeän arkkitehti on Marko Hautalan yhdeksäs romaani, joka rakentuu tutuista aineksista: psykologiset elementit kohtaavat kauhun kaunokirjallisesti sujuvassa tekstissä. Tällä kertaa lukijaa säikytellään pesutuvan sammuvilla valoilla, kerrostalon epämääräisillä äänillä ja pimeillä rappukäytävillä. Aloitus ei ole yhtä vahva kuin kaksi vuotta sitten julkaistussa Leväluhdassa, mutta ruuvia kiristetään pikkuhiljaa:
Joni otti muutaman päättäväisen askeleen, mutta pysähtyi kuivaushuoneen kynnykselle kuin rajalle, jota ei ollut viisasta ylittää. Hän kumartui eteenpäin ja katsoi pimeään käytävään, yritti erottaa saunan oven ääriviivat. Ei onnistunut. Sen jälkeen hän ojensi kätensä ylettyäkseen kellertävänä hohtavaan valokatkaisimeen. Juuri kun sormet koskettivat muovista näppäintä, ovi kolahti seinää vasten uudestaan. Saranat kirskahtivat ilkeästi.
Pimeän arkkitehti ei poikkea merkittävästi Hautalan aiemmista kirjoista. Keskeisellä sijalla on edelleen pyrkimys luoda tunnelmaa. Paha nostaa nytkin päätään ja laittaa muutenkin rikkinäisten ihmisten elämät sekaisin. Kuten aiemmissakin Hautalan romaaneissa, myös tässä pahan ja ihmisen välillä on kiinnostava keskinäinen riippuvuussuhde. Molemmat tarvitsevat toisiaan pysyäkseen elossa. Samanlainen asetelma on kuitenkin läsnä myös Hautalan muissa kirjoissa, mikä tekee Pimeän arkkitehdista ehkä hieman ennalta arvattavan.
Ikiaikainen paha ei tietenkään ole vain Hautalan kirjoista tuttu elementti. Samanlaiseen kuvastoon turvautui teoksissaan jo H. P. Lovecraft, jonka luomat hirviöt eivät tosin useimmiten olleet kiinnostuneet ihmisten kaltaisista mitättömyyksistä. Lovecraftin tarinoissa ajattelultaan rajallinen ihminen vain kurottaa kohti pahan varjelemia salaisuuksia ja saa yleensä kärsiä siitä. Lovecraftiin verrattuna Hautalan pahassa on toki enemmän sävyjä, mutta se säilyy silti vähän turhan samanlaisena teoksesta toiseen.
Viittaus H. P. Lovecraftiin on myös sikäli osuva, että Pimeän arkkitehdissa Hautala kumartaa Lovecraftin perinnön suuntaan ehkä selvemmin kuin koskaan aiemmin, jos esikoisteos Kirotun maan jättää pois laskuista. Kirjan Lovecraft-vaikutteinen jakso on tehokas ja tarinan kannalta keskeinen, mutta ei täysin tyydyttävällä tavalla istu osaksi juonta.
Hautala ei keksi itseään uudelleen Pimeän arkkitehdissa. Kirja on tasaisen varma suoritus, jossa tavallisesta kerrostalosta kudotaan pelottava paikka. Loppuratkaisu on Hautalalle tyypillisesti tyly, mutta tulkinnallisuus tuo siihen yllätyksellisyyttä.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta." – Kirjapöllön huhuiluja -blogi
"Ehdottomasti vuoden viihdyttävimpiä lukukokemuksia!" – Elämä ja mielipiteet -blogi
