Matkailu oli 1800-luvun alkupuolella vielä harvojen herkkua. Matkaa tehtiin purjelaivoilla, postivaunuilla ja jalkapatikassa. Vuosisadan puolivälissä matkaa tehtiin jo höyrylaivoilla ja junilla, jotka lyhensivät matkaan käytettyä aikaa merkittävästi. Samalla uudet kulkupelit aloittivat massaturismin aikakauden, joka jatkuu edelleen. Hauskasti jo 1800-luvulla valitettiin siitä, kuinka ihmiset änkesivät tunnettujen nähtävyyksien luo vain jotta saisivat merkittyä kohteen matkaluetteloonsa.
Kirjan tiedot
Heli Rantala
Pikisaaresta Pariisiin - suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa
Gaudeamus
306 s.
Kulttuurihistorioitsija Heli Rantalan kirja Pikisaaresta Pariisiin käsittelee 1700–1800-luvuilla Suomesta tehtyjä matkoja Eurooppaan. Kirjassa kuusi miestä ja kaksi naista matkaavat Euroopassa ja tekevät merkintöjä näkemästään ja kokemastaan. Kirjassa Eurooppaa kiertävät muun muassa Turun Akatemian nuori kirjastonhoitaja Frans Michael Franzén ja taidemaalari Mathilda Rotkirch mutta myös jälkipolvien paremmin tuntemat J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Matkaajista Franzén luotti vielä perinteisiin kulkupeleihin, kun taas Topelius teki matkansa 1850-luvun puolivälissä pääosin junalla ja viipyi matkallaan ”vain” kymmenen viikkoa.
Monen matkaajan tie vei suurkaupunkeihin, kuten Pariisiin, Lontooseen ja Roomaan. Rantala kuvaa vuoroin jokaista suurkaupunkia ja kertoo, mitä ihmiset näkivät näissä paikoissa eri aikoina. Tämä tekee tekstistä hieman vaikeasti seurattavaa, sillä ajankohta vaihtelee kappaleesta toiseen. Välillä ollaan 1700-luvun lopun ja sitten yhtäkkiä 1850-luvun Euroopassa. Poukkoileva kerronta johtaa siihen, ettei kahden vuosisadan takaisista matkoista synny selkeää kokonaiskuvaa. Kirjan loppuun on kyllä liitetty kartat kunkin matkaajan reitistä, mutta teksti on silti luettelomaista.
Rantala kyllä tuntee lähteensä hyvin ja asettaa kerrotun taitavasti historialliseen kontekstiinsa. Myös 1800-luvun matkaajat osasivat värittää tarinoitaan ja lisätä niihin erilaisia yksityiskohtia. Kiinnostavaa on myös se, mistä matkantekijät eivät kirjoittaneet tai minkä he jättivät tarkoituksella kertomatta.
Kiinnostavammaksi kirja muuttuu, kun matkaajat pääsevät Italiaan, jossa Vesuviuksen purkauksen alle hautautunutta Pompejia ja Herculenaeumia kaivettiin paraikaa esiin. Rauniot kiehtoivat matkaajia kyllä muuallakin, minkä lisäksi Eurooppaa kiertävät ihmiset vierailivat vankiloissa ja mielisairaaloissa. Kirjan parasta antia on viimeinen luku, jossa Rantala pääsee erittelemään sitä, miten matkaajat näkivät ja kommentoivat yhteiskunnan varjopuolia: huono-osaisuutta, prostituutiota ja rikollisuutta.
Suomi oli 1800-luvulla Euroopan mittakaavassa takapajula niin henkisesti kuin taloudellisesti, joten yhteiskunnan lieveilmiöt tuskin olivat matkaajille tuntemattomia. Silti on kiinnostavaa, miten eri matkaajat kirjoittivat elämän nurjasta puolesta. Toisille tuon ajan sääty-yhteiskunta ja tarkat luokkarajat olivat selviö, kun taas toiset suhtautuivat Ranskan vallankumouksen aatteisiin ja tasavaltalaisuuteen myönteisesti. Kiinnostavasta lopusta huolimatta Pikisaaresta Pariisiin on kokonaisuutena kuitenkin hieman paperinmakuinen.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
"Kirja on mukavasti sivistävä historian runsaudensarvi." – Kirjakirjokansi
Arvio on julkaistu aiemmin Voima-lehden numerossa 10/2020 ja Voima-lehden verkkoversiossa.
