Erika Vik: Nefrin tytär

Kokonaisen fantasiatrilogian kirjoittaminen ei ole helppo juttu; henkilöhahmojen ja juonen lisäksi on luotava usein kokonainen maailma, jossa vallitsee omanlaisensa luonnonlait ja järjestys (tai epäjärjestys). Maailmalla on tietysti myös oma historiansa, joka pitää jollain tapaa välittää lukijalle. Samalla pitäisi kyetä kertomaan oikeasti kiinnostava tarina.

Erika Vikin Kaksoisauringot-trilogian maailma on omaperäinen sekoitus tolkienmaista fantasiaa ja alkeellisen tekniikan sävyttämää steampunkia. Kolmiosainen sarja julkaistiin nopeaan tahtiin. Hän sanoi nimekseen Aleia (arvio täällä) julkaistiin alkuvuodesta 2017 ja toinen osa Seleesian näkijä (arvio täällä) saman vuoden syksyllä. Kolmatta osaa, Nefrin tytär, saatiin odottaa hieman pidempään, mutta tarina lienee pääpiirteissään ollut enemmän tai vähemmän valmis jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen osa julkaistiin.

Kaksoisauringot-trilogian kahden ensimmäisen kirjan keskeinen ongelma oli hitaahko tarinankuljetus ja yllätyksettömyys. Asiat etenivät suhteellisen lineaarisesti, eikä lukijaa järkytetty. Toinen osa jätti tarinan kuitenkin herkullisesti auki: syttyi sota ja yksi keskeinen päähenkilö kaapattiin. Kolmannessa osassa olisi mahdollista mennä päätyyn asti.

Nefrin tytär käynnistyy kuitenkin aivan yhtä hitaasti kuin kaksi aiempaakin osaa. Tarina junnaa ja sen keskiöön heitetään uusia hahmoja, joista osa jää varsin yksiulotteisiksi. Sodassakin tunnutaan keskittyvän enemmän henkilöiden välisiin suhteisiin kuin todellisiin sotatapahtumiin. Sotaa ei yksinkertaisesti kasvateta sellaiseen mittakaavaan, että sen tuhoisuus tuntuisi aidolta.

Silti Nefrin tytär on Kaksoisauringot-trilogian paras kirja. Puolivälin jälkeen teksti alkaa vetää, eikä lukija olekaan enää täysin varma siitä, mihin suuntaan tarina on menossa. Huoli keskeisten hahmojen selviämisestä herää, mikä lisää kiinnostusta. Kahden ja puolen kirjan verran pantattuja salaisuuksia aletaan pikkuhiljaa tiputella lukijan poimittavaksi, eivätkä ratkaisut tunnu halvoilta tai valjuilta. Päinvastoin, kirjan steampunkmainen sydän alkaa sykkiä ja tapahtumat vertautuvat mielenkiintoisella tavalla myös siihen maailmaan, jossa lukija itse elää. Aivan kuten hyvissä fantasiaromaaneissa tavataan tehdä.

Koko trilogian suurin ongelma on ehkä sen kiltteys. Kirjassa ei ole absoluuttista pahaa, ja monet hahmoista ovat moraalisuudessaan jopa ärsyttäviä. Pahatkin tai puoliksi pahat katsovat asioita vain eri näkökulmista tai ovat jollain tapaa harhaanjohdettuja. Kolmannessa osassa toki yksi hahmoista nousee edustamaan sitä pahinta pahaa, mutta trilogian kannalta aivan liian myöhään. Vik ei ehdi luomaan hänestä uskottavaa tai oikeasti vihattavaa hahmoa.

Kaksoisaurinkojen maailma on kuitenkin nyt olemassa. Se on niin eheä, että sinne on mahdollista sijoittaa uusiakin tarinoita. Monta ovea on vielä avaamatta, eikä kaikkea ole selitetty puhki. Tiettävästi Vikillä on suunnitelmia uusista kirjoista, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät alkuperäisen trilogiaan. Näitä jää odottamaan – kaikesta huolimatta – mielenkiinnolla.

Erika Vik. Kuva: Liisa Valonen.

Kirjan tiedot:
Erika Vik
Nefrin tytär (Kaksoisauringot III)
Gummerus
560 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.