Jatko-osien kirjoittamisessa on aina omat riskinsä, ja varsinkin kauhukirjallisuuden piirissä niillä on huono maine. Hautalakin ehti jo kertaalleen hylätä Mustan kielen käsikirjoituksen, mutta palasi kuitenkin lopulta sen pariin ja kirjoitti tarinan valmiiksi. Toisaalta huonoa kirjaa en ole Hautalalta vielä lukenut, ja vuosi sitten ilmestyneellä novellikokoelmalla Kuolleiden valssi hän osoitti olevansa edelleen kovassa vedossa.

Kuokkamummo ja Musta kieli pohjautuvat kumpikin vaasalaiseen urbaanilegendaan, jolla lapset ovat pelotelleet toisiaan. Legendan synnylle on olemassa useampia selityksiä, jotka ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään. Taustatyötä tehdessään Hautala törmäsi myös siihen, että varsin moni tuntui muistavan Kuokkamummon hahmon, mutta ei kuitenkaan osannut tarkemmin kertoa, millainen hahmo oli kyseessä tai millaisia tarinoita siitä oli aikanaan kerrottu. Niinpä Hautala on kehitellyt hahmon ympärille oman tarinansa.

Musta kieli alkaa lähes dekkarimaisesti ja ikään kuin lopusta. Suvikylän asuinalueella on tapahtunut kauheita, eikä poliisilla ole asiainkulusta sen suurempaa käsitystä. Yhdeksän ihmistä on kadonnut, mutta yhdenkään ruumista ei ole löytynyt. Asiaa tutkiva poliisikaksikko Hahto ja Paavola päätyvät epätoivoissaan selvännäkijän juttusille, jos vaikka tämä pystyisi jollain tapaa valaisemaan täysin pimeää tapausta. Selvännäkijän vastaanotolta käsin Hautala alkaa kuroa tapahtua kohti kirjan alkuhetkeä.

Musta kieli jakautuu neljään eri tarinaan, jotka edetessään limittyvät ja kietoutuvat yhteen. Kukin kirjan henkilöistä lähestyy Kuokkamummon hahmoa omasta kulmastaan, ja Hautala valottaa ja avaa hahmon legendaa, mutta vain sen verran, että lukijan mielikuvitukselle jää tilaa täyttää tarinan (mustat) aukot. Näin Kuokkamummon hahmo pysyy jatkuvasti sopivan epämääräisenä ja kaukaisena mutta samalla aidosti uhkaavana. Kun lukija ei näe kuin vilauksia pahuuden ilmentymästä ja kun kaikki nämä kuvat ovat vieläpä eri tavalla kamalia, säilyy tarinan intensiteetti läpi kirjan erittäin korkeana.

Musta kieli on järjestyksessä jo Hautalan kymmenes romaani. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa uraa ideat, knopit ja maneerit olisivat jo kovin tuttuja, eikä kirjojen tunnelma kohoaisi yhtä korkealle kuin aiemmissa teoksissa. Mustaa kieltä lukiessa rutinoitumisesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään. Kamalimmat ja häiritsevimmät jaksot nostattavat kylmiä väreitä jopa enemmän kuin Hautalan aiemmat teokset. Musta kieli nousee Hautalan parhaimpien teosten joukkoon.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Marko Hautala on jälleen kerran onnistunut luomaan jotain todella painostavaa ja synkkää." – Mikko Saari / Kulttuuritoimitus

"Hautala kuljettaa tarinaa, tai oikeastaan tarinoita, varmalla otteella." – Kirjojen keskellä

Sinua saattaa myös kiinnostaa: