Hiottu mutta hengetön

Arvio: Jennifer Egan – Manhattan Beach

Erityisesti kunnianhimoisesta Aika suuri hämäys -romaanistaan tunnettu Jennifer Egan yllättää kolmannella suomennetulla teoksellaan. Manhattan Beach on Yhdysvaltain suuren laman ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan keskiössä on nuori Anna Kerrigan, joka elää isän, äidin ja kehitysvammaisen siskonsa kanssa New Yorkin Manhattan Beachilla. Anna on joutunut aikuistumaan varhain ja pyrkii asettumaan rooliinsa, jossa vanhempien rakkaus kohdistuu jatkuvaa huomiota vaativaan pikkusisko Lydiaan.

Kirjan toinen päähenkilö on sekä laillista että laitonta bisnestä pyörittävä gangsteri Dexter Styles, joka on päässyt asemaansa kätevästi naimakaupan kautta. Vaimo kuuluu merkittävään sukuun, joka tuo suojaa myös Dexterille. Gangsterin ja Annan polut risteävät kirjan edetessä useaan otteeseen, ja ensimmäisen kerran Dexter ja Anna tapaavat jo jälkimmäisen lapsuudessa, kun gangsterin asiamiehenä toimiva Annan isä vierailee työnantajansa luona.

Varsin pian tämän jälkeen kirja loikkaa toisen maailmansodan vuosiin. Annan isä on kadonnut, ja Anna itse tienaa leipänsä sotatarviketehtaalla telakalla. Satamassa Anna huomaa joukon sukeltajia, joiden työ alkaa kiinnostaa häntä:

Mies hengitti vedessä. Anna yritti kuvitella hänet pohjassa – liikkuiko hän kävellen vai uimalla? Mitä tuolla alhaalla oli? Kateus ja kaipuu sävähtivät Annan läpi.

Manhattan Beachin takana on valtava määrä historiallista taustatyötä, ja pienistä yksityiskohdista rakentuva todellisuus on uskottava. Esimerkiksi suurin osa henkilögalleriasta on taustaltaan kirjavaa, aivan kuten tämänkin päivän New Yorkissa. Annan perheen tausta on esimerkiksi Irlannissa ja Dexterin Italiassa.

Kirjan käsittelytapa ei ole tiukan kronologinen, mutta pieni aikahyppely ei tee kirjan rakenteesta erityisen haastavaa. Sen sijaan Egan luottaa tarinan voimaan ja käyttää myös omaperäisiä mutta sisällöltään rikkaita kielikuvia, jotka Helene Bützow on taitavasti kääntänyt:

Nellin ronski näppäryys oli täydellisessä ristiriidassa hänen tavallisen, koketeeraavan hienostuneisuutensa kanssa, kun hän raapaisi tikun kenkänsä pohjasta ja sytytti huulien väliin puristamansa ohuen valkoisen savukkeen. Nellin hengittämä savu näytti kermaisen herkulliselta, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon syödä suklaatuulta.

Silti kirjasta puuttuu jotain. Manhattan Beach ei ehkä ole yhtä ummehtunut kuin Paul Austerin mammuttimainen (ja epäonnistunut) 4321, mutta lukijalle ei oikein missään vaiheessa selviä, miksi juuri tämä tarina on haluttu kertoa.

Henkilöhahmoina niin Anna kuin Dexter ovat ristiriitaisia ja todentuntuisia, eikä Anna tunnu löytävän paikkaansa edes aikuisena. Toisaalta voimakas tahto johtaa hänet myös tavoittelemaan paikkaa, joka ei tuon ajan naiselle ollut mahdollista edes ajatuksen tasolla. Dexterillä taas on hämäräpuuhiensa lisäksi oma erikoinen moraalinsa.

Teknisesti Manhattan Beach on ammattilaisen työtä: juoni kulkee eteenpäin ja kirjailija pyrkii pitämään lukijan mielenkiinnon yllä jättämällä kerrontaan pieniä aukkoja. Loppuun asti hiottu tarina tuntuu kuitenkin jotenkin sieluttomalta.

Jennifer Egan. Kuva: Pieter M. van Hattem.

Kirjan tiedot:
Jennifer Egan
Manhattan Beach
Tammi
Suomentanut Helene Bützow

4 thoughts on “Hiottu mutta hengetön

  1. Tämä on ainoa Eganin teos, jonka olen lukenut. Hämmästyin miten perinteinen se on kerronnaltaan, kun olin kuullut puhuttavan tuosta Aika suuri hämäys -romaanista, joka ilmeisesti on kaikkea muuta kuin perinteinen. Luin Manhattan Beachin englanniksi ja pidin kyllä kirjan tunnelmasta, mutta vähän vaisuksi se minustakin kokonaisuutena jäi.

    1. Aika suuri hämäys kiinnostaa edelleen, mutta ehkä pitää lukea muutama muu kirja ensin väliin. Sydäntorni löytyy kans hyllystä.

  2. Sydäntorni on upea, ja eräs suosikeistani, mutta olen kyllä samaa mieltä tämän hengettömyydestä. Minulla oli itse asiassa vaikeuksia saada luettua tätä loppuun ja tuntui, etten vain ollut riittävän kiinnostunut kirjan maailmasta ja tapahtumista. Olin pettynyt, sillä odotin Eganilta huikeaa ja väreilevää, elävää ja villiä romaania. Tämän olisi voinut kirjoittaa ei nyt ihan kuka tahansa mutta Eganilla olisi varmasti ollut potentiaalia enempäänkin.

    1. En voi itsekään sanoa, että olisin tätä ahminut, vaikka kyseessä oli kyllä kerronnallisesti ihan sujuva romaani. Ihmiset lukevat kirjoja hyvin erilaisilla kriteereillä, ja toisille kirjan ”perinteisyys” onkin ollut positiivinen yllätys, kun on odottanut teknisesti haastavaa romaania.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.