Kritiikki on valtaisa aihe. Kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikankaan Kritiikistä-esseeteos lähestyy aihetta mahdollisimman monesta näkökulmasta. Kirjan esseet käsittelevät kritiikkiä, sen olemusta, tekijöitä ja tekstejä mutta myös kielteisyyttä ja erilaisia teoskäsityksiä. Pääpaino on kirjallisuuskritiikissä. Lopputulos on möhkäle, mutta aika hyvä sellainen.
Kirjan tiedot
Maaria Ylikangas
Kritiikistä
S & S
380 s.
Kritiikin heikosta tilasta on kirjoitettu vuosikymmeniä ja koko kirjallisuudenlaji on ehditty julistaa kuolleeksi, mutta niin vain kulttuuria edelleen arvioidaan ja arvotetaan. Ylikangas tiivistää kritiikin merkityksen teoksessaan esimerkiksi näin: ”Kritiikki on eräs tulkinnallinen tapa tehdä teokset olemassaoleviksi. Siitä, ehkä, johtuu tyhjä tunne, jos jokin teos ei saa ainoatakaan arvostelua.”
Kirjoitusopas Kritiikistä ei ole, eikä sitä ole kirjoitettu vertaistueksi muille kriitikoille, mutta kyllähän kirjasta voi sellaistakin ammentaa. Pakostakin kuka tahansa taidetta kirjallisesti tai jollain muulla tapaa arvottava painii enemmän tai vähemmän oman kompetenssinsa riittävyyden kanssa. Tai sen, että suurin osa kirjallisuudesta ei ole loistavaa tai surkeaa vaan ihan hyvää, josta voi olla tavattoman vaikeaa kirjoittaa yhtään mitään. Toisaalta, kuten Ylikangas muistuttaa, suurin osa kritiikistäkin on ihan yhtä kädenlämpöistä.
Ylikankaan mukaan myös kritiikki voi olla kirjallisuutta, tai vähintään kritiikin lukeminen ”muuttuu antoisammaksi, jos käsittää sen itsenäisenä tekstinä”. Varmasti näinkin, sillä onhan kritiikissä vähintään yhtä tärkeää se, miten sanotaan kuin mitä sanotaan. Kirjallisuushistoriaan ei kuitenkaan ole jäänyt kovinkaan montaa ylistävää tai haaleaa kritiikkiä. Parhaiten muistiin ovat jääneet kovimmat teilaukset, ja vielä parempi, jos teilatusta kirjasta on sittemmin tullut myyntimenestys tai jollain muulla tapaa merkittävä. Tuntemattoman sotilaan yhteydessä muistetaan aina mainita kriitikko Toini Havun nihkeä aikalaisarvio teoksesta.
Teoksessaan Ylikangas puolustaa teilaamista tai vähintään sitä, että pitää uskaltaa kirjoittaa negatiivisesti. Samalla hän muistuttaa, että suurin osa kirjoittajista on perin kohteliaita. Tai kuten Ylikangas asian muotoilee: ”Suurin osa [kritiikki]kurssilaisista ei tönäisisi muurilta edes kananmunaa.” Negatiiviset kritiikit saattavat nousta tänä päivänä esiin entistä voimakkaammin, sillä Ylikankaan mukaan suurin osa kritiikistä on ainakin ”hailakan positiivista”.
Kritiikin kenttä on muuttunut peruuttamattomasti. Jukka Kajavan ja Seppo Heikinheimon kaltaisia hovikriitikoita ei enää ole, kun käytännössä kaikki kriitikot kirjoittavat tekstejään teos kerrallaan. Digitalisaatio on periaatteessa tuonut kritiikille uusia mahdollisuuksia ja julkaisukanavia, mutta silti arvioiden määrä on Ylikankaan mukaan vähentynyt. Samalla kritiikistä on tullut pinnallisempaa. Arvostelusta on tullut arvio.
Aivan kaikessa Ylikangaskaan ei teoksessaan osu maaliin. Etenkin feministisen kritiikin alle sijoitellut esseet eivät nouse samalle tasolle teoksen muiden tekstien kanssa. Sosiaalista mediaa kirjallisuusryhmineen ja blogeineen olisi voinut käsitellä enemmän, nyt aihetta lähinnä sivutaan.
Ylikangas kirjoittaa rönsyilevästi mutta kiinnostavasti. Kritiikkiä tarvitaan ja taidetta pitää arvottaa, sillä ilman sitä keskustelu kulttuurista uhkaa näivettyä mitäänsanomattomaksi jutusteluksi, jossa lähinnä kysytään, tykkäsikö toinen jostain vai ei.
Arvio on julkaistu aiemmin Parnasson numerossa 2/2025.
Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:
