Peltosen kirjassa Kleopatraa lähestytään kahdesta eri näkökulmasta: historiallisena henkilönä ja myyttisenä hahmona. Kleopatran elämänvaiheet Peltonen tiivistää muutamaan kymmeneen sivuun, sillä historiallisena hahmona Kleopatrasta on kirjoitettu 2000-luvulla jopa kolme elämäkertaa, joista jokainen on ilmestynyt myös suomeksi. Suurin osa teoksesta käsitteleekin Kleopatran myyttiä, joka alkoi rakentua jo antiikin aikana ja on elänyt voimakkaana aina näihin päiviin asti.

Kleopatra kuului Egyptiä 300-luvulta eKr. asti hallinneeseen dynastiaan, jonka oli perustanut Aleksanteri Suuren sotapäällikkö Ptolemaios. Kleopatra ei siis ollut ”sikäläisiä” vaan makedonialaiskreikkalainen. Hänen väitetään kuitenkin olleen poikkeuksellisen sivistynyt hallitsija, joka puhui seitsemää eri kieltä, muun muassa egyptiä, jota aiemmat Ptolemaios-suvun faaraot eivät olleet puhuneet.

Kleopatran elämä kietoutui yhteen Rooman valtakunnan kanssa, kun hän loi ensin suhteen Julius Caesariin ja tämän kuoleman jälkeen sotapäällikkö Marcus Antoniukseen. Jälkimmäinen kärsi kuitenkin tappion Rooman sisäisessä valtakamppailussa Octavianukselle, josta tuli sittemmin Roomaa neljäkymmentä vuotta yksinvaltiaana hallinnut Augustus. Aktionissa kärsityn tappion jälkeen sekä Kleopatra että Marcus Antonius pakenivat takaisin Egyptiin, missä molemmat tekivät itsemurhan – Kleopatra väitetysti antamalla myrkkykäärmeen purra itseään.

Elämäkerrallisen osuuden jälkeen Peltonen pureutuu Kleopatran myyttiin. Antiikin ohella Peltonen käsittelee niin keskiajan, uuden ajan kuin tämänkin päivän Kleopatra-kuvaston yhtäläisyyksiä ja eroja. Kleopatran avulla Peltonen avaa kiinnostavasti eri aikakausien miehistä katsetta, joiden läpi Kleopatraa on usein tarkasteltu. Esimerkiksi antiikin Rooman maskuliinisiin ihanteisiin Kleopatran kaltainen voimakastahtoinen naishallitsija ei sopinut. Toisaalta 600-luvun islamilaistuvassa Egyptissä asunut kristitty piispa Johannes Nikiûlainen ylisti Kleopatraa suurimmaksi ja viisaimmaksi koskaan eläneeksi hallitsijaksi.

Sama Kleopatra-kuvan kaksijakoisuus jatkui myös kristinuskon läpäisemällä keskiajalla. Tarinassa naisesta, joka houkuttelee miehen paheiden polulle, oli tiettyä raamatullista allegoriaa. Dante sijoitti Kleopatran Jumalaisessa näytelmässään helvetin toiseen piiriin, jossa piinattiin muitakin himon syntiin syyllistyneitä naisia. Toisaalta keskiajan humanistisessa runoudessa Kleopatra saatettiin kuvata myös romanttisen rakkauden uhrina.

Uudella ajalla Kleopatra-kuvasto alkoi pikkuhiljaa monipuolistua ja saada jopa feministisiä sävyjä. Toisaalta Kleopatra valjastettiin 1800-luvun imperialismin palveluun, jossa muut kuin länsimaat nähtiin tavalla tai toisella vähempiarvoisina. Kleopatraa käytettiin tässä kuviossa perustelemaan, miksi esimerkiksi Egypti tarvitsi brittien siirtomaavaltaa ohjaamaan ja ojentamaan.

Omana aikanamme Kleopatra-kuvasto on suorastaan räjähtänyt. Asterix-sarjakuvan ja Hollywood-spektaakkelien lisäksi Peltonen analysoi esimerkiksi roomalaisajan Egyptiin sijoittuvaa Assassin’s Creed Origins -videopeliä (2017), jossa Kleopatra esitetään oopiumia polttelevana viettelijättärenä. Samaa kuvastoa on kommentoitu myös Harri Alanteen mainiossa Totta, tarua ja videopelejä -tv-sarjassa (Yle Areena).

Vähemmän yllättäen Kleopatra on saatu kytketyksi myös osaksi nykyistä kulttuurisotakeskustelua. Vuosien saatossa Kleopatra on esitetty toistuvasti valkoihoisena, vaikka antiikin lähteet eivät kuningattaren ihonväristä mitään sanokaan. Silti Netflixin African Queens -tv-sarjan (2023) tapa esittää Kleopatra tummaihoisena närkästytti niin internetin syvän päädyn kuin Egyptin valtionsyyttäjän, joka väitti dokumentin tekijöiden vääristelevän Egyptin kansallista kulttuuria ja historiaa.

Esimerkkien paljous kirjan loppupuolella on tärkeää, mutta samalla se tarkoittaa, että kompaktin kirjan puitteissa analyysi jää ehkä hieman pintapuoliseksi. Sujuvaa tekstiä on kuitenkin miellyttävä lukea. Ehkäpä tulevaisuudessa Egyptin viimeisen faaraon myytissä korostuvat hallitsijan positiiviset puolet. Yhtä kaikki on selvää, että Kleopatran myytti jatkaa eloaan.

Arvio on julkaistu aiemmin Kanava-lehden numerossa 3/2025.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Peltosen kirjan pääosassa on kiehtova kertomus kauan sitten kuolleesta historiallisesta henkilöstä, jolle on aikojen saatossa sovitettu monta roolia." – Kimmo Ylönen / Kulttuuritoimitus.fi

"Kleopatra – viimeisen faaraon myytti on kiehtova, soljuvasti etenevä ja kohdettaan monipuolisesti tarkasteleva teos, jonka ahmaisin parissa päivässä." – Kulttuuriluuta-blogi

"Kirja painottaa vahvaa johtajuutta ja sivistystä. Kleopatra oli lukenut, teki itse tiedettä ja puhui ainakin seitsemää kieltä." – Kari Salminen / Suomen Kuvalehti