Hiljainen sydän alkaa pitkähköllä, 1800-luvulle sijoittuvalla prologilla, jossa toisiinsa palavasti rakastuneet Sebastian ja Maria pakenevat aiheuttamaansa skandaalia yksinäiselle majakkasaarelle. Siellä tauti vie Marian, mutta Sebastian selviää vain huomatakseen muuttuneensa eläväksi kuolleeksi. Mikäs siinä.

Tämän jälkeen otetaan pikakelaus lähelle nykypäivän Helsinkiä, jossa vuosikymmenten läpi eri identiteettien turvin purjehtinut Sebastian työskentelee poliisina. Kätevä ammatti kuolemattomalle, joka tarvitsee hengissä pysyäkseen ihmislihaa. Viimeisenä juttuna pöydälle tulee kaksoismurha, joka tulee turhan lähelle Sebastiania itseään. Yhdessä työparinsa Matti Yrjänän (!) kanssa Sebastian alkaa selvittää tapausta.

Hiljaisesta sydämestä on vaikea löytää mitään varsinaista vikaa: Koskinen vie tarinaa eteenpäin varmalla rutiinilla, pitää kiinnostusta hyvin yllä ja jättää lopussa oven sopivasti auki mahdolliselle jatko-osalle. Kirjan totisuuttakin kevennetään vaihtoehtohistoriallisilla kuvioilla. Yli satavuotias Sebastian on ehtinyt mennä ja tulla ja olla paikalla historiallisesti merkittävinä hetkinä hieman Forrest Gumpin tapaan. Hän on esimerkiksi todistanut, kuinka Kekkonen innostuu ideasta jatkaa omaa presidenttikauttaan poikkeuslailla. Sivujuonne on kieltämättä ihan hauska, mutta varsinaisen juonen kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.

Hieman oudolta tuntuu myös se, että Sebastianin ainoa motiivi jatkaa elämää on se, että hän haluaa nähdä, mihin mikäkin asia johtaa. Tavallaan ihan uskottavaa, mutta riittääkö se viemään ihmistä eteenpäin yli vuosisatojen. Vai koostuuko ihmisen elämä sittenkin useammista osasista?

Kirjan illuusiossa on valitettavia säröjä. Virolaisen sivuhenkilön sukunimi on Tänäk, vaikka tämännimisiä ei etelänaapurissa tiettävästi ole ainuttakaan (oikea kirjoitusasu on Tänak). Venäläisen työparinsa kanssa virolainen puhuu englantia, vaikka todennäköisempi kieli näiden kahden välillä olisi venäjä. Sebastianin hahmon kautta Koskinen viljelee myös mielensäpahoittajamaista ”ennen oli paremmin” -nostalgiaa, mikä istuu hahmoon vähän huonosti.

Jännityskin jää hieman piippuun, mikä johtuu ennen kaikkea kirjan pituudesta. Alun prologi nielaisee parisataasivuisesta kirjasta vajaan viidenneksen, jolloin varsinaiselle dekkarijuonelle ei jää hirveästi tilaa. Kaikki loksahtelee paikalleen melko vaivattomasti, eikä syyllistäkään tarvitse paljoa arvuutella. Lopputulos on jotenkin tasapaksu, perinteinen ”ihan hyvä”, jossa ei ole mitään erityisen huonoa mutta ei myöskään mitään sellaista, joka tekisi siitä jotenkin poikkeuksellisen. Ilman erikoista päähenkilöään Hiljainen sydän olisi aivan tavallinen dekkari.

Arvio julkaistu aiemmin lyhennettynä Ruumiin kulttuuri -lehden numerossa 1/2025.

Sinua saattaa myös kiinnostaa: