Pauli Jokinen: Helsingin murhahistoria

Helsingin katuja kävellessä ei välttämättä ensimmäisenä tule mieleen, että monilla niistä on vuosien saatossa tapahtunut raakoja murhia. Sunnuntaikävelyllä Helsingissä ­-kirjan kirjoittaja

Pauli Jokinen on nyt koonnut yksiin kansiin hieman toisenlaisen kaupunkioppaan, sillä Helsingin murhahistoriassa esitellään kaikkiaan 110 helsinkiläistä henkirikosta kaupunginosiin jaettuna.

Kirjassa on niin kuuluisia kuin osin unohtuneita rikoksia. Tunnetuimpia Helsingissä tehdyistä veritöistä lienee kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin salamurha nykyisen Valtioneuvoston linnan portaikossa vuonna 1904. Tuoreemmassa muistissa taas ovat Tehtaankadun poliisisurmat ja metrossa riehunut kirvesmurhaaja. Merkittävä osa kirjassa olevista surmatöistä on edelleen selvittämättä, kuten Paul Lahden murha Helsingin Vallilassa sijaitsevassa pornokaupassa tai kanadalaisen David Hollowayn kuolema Tokoinrannassa.

Kirja on sekoitus tietokirjaa, paikallishistoriaa ja kaupunkiopasta. Kutakin rikosta käsitellään 1–2 sivun verran, ja jokainen rikospaikka on merkitty erilliseen karttaan. Tarinoita tukee kelvollinen, mustavalkoinen kuvitus. Ajatus onkin, että lukija harhailee Helsingin kaduilla kirja kainalossa ja vierailee eri rikosten tekopaikoilla. Ulkoisesti Helsingin murhahistoria muistuttaa Vanessa Kairulahden ja Karoliina Kouvolan kirjaa Helsingin henget, joka käsittelee helsinkiläisten aaveiden sijaintipaikkoja.

Helsingin murhahistoria tekee ihmisten kärsimyksestä viihdettä, mutta tämä on toisaalta pysyvä ongelma kaikissa true crime -kirjoissa. Kirjan varsinainen heikkous on kuitenkin siinä, että se on tavattoman suppea. Yksiin kansiin on mahdutettu yli sata rikosta, jolloin yksittäisestä rikoksesta kerrotaan vain yleiset faktat ja se, saatiinko rikoksentekijää koskaan vastuuseen teoistaan. Hämmentävän moni rikoksista on edelleen selvittämättä, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, että ne ovat jääneet elämään ihmisten muistissa.

Kirja ei juuri kontekstoi rikoksia tai kytke niitä laajempaan henkirikoshistoriaan. Jokinen kuitenkin kirjoittaa sujuvasti, eikä kirjassa ole häiritsevää määrää kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Helsingin murhahistoria on melko nopeasti luettava mutta valitettavasti myös unohdettava. Mielenkiintoista on se, että edellä mainitussa Helsingin henget -kirjassa esiintyy samoja rikoksentekijöitä ja uhreja kuin Jokisen kirjassa, ainoastaan haamuiksi muuttuneina.

Kirja perustuu suurimmalta osin kirjallisiin lähteisiin. Erityisesti tuoreempien rikoksien kohdalla olisi ehkä voinut hyödyntää ihmisten tai asiaa selvittäneiden poliisien muistikuvia tapahtumista. Tämä olisi tehnyt kirjasta toki merkittävästi pidemmän. Toisaalta ehkä rikosten määrää olisi voinut karsia ja kirjoittaa jäljelle jääneistä hieman enemmän.

Toinen toistaan raaempien rikosten peräjälkeen lukeminen käy helposti, mutta lukukokemus muuttuu aika nopeasti perin toisteiseksi. Sen sijaan audio guide -tyyppiseen kävelyretkeen Helsingin kaduilla kirja sopinee kuitenkin mainiosti. Ehkä Helsingin murhahistoriasta olisi pitänyt tehdä yksinomaan äänikirja?

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

”Nopeaa joskaan ei kevyttä lukemista.” – Janne Hopsu / MSN

Helsingin murhahistoria -kirjan rikoskuvaukset ovat lyhyitä ja ytimekkäitä.” – Maarit / Kirjavinkit

”Oikein mielenkiintoinen ja hyvä lukukokemus, suosittelen kaikille rikoskirjallisuutta lukeville!” – Jonnan lukunurkkaus -blogi

Pauli Jokinen. Kuva: Into Kustannus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.