Hämärän laulu on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka keskiössä on tunnepuhe ja se, miten kaikki tuntuu palautuvan nimenomaan yksilön ongelmiin. Leino kuvaa taitavasti tulevaisuuden maailmaa, jossa ihmiset kipuilevat varsin samanlaisten ongelmien parissa kuin tänäkin päivänä. Vaikeita tunteita ja kokemuksia käsitellään terapeutin vastaanotolla, mutta myös teknologinen kehitys on valjastettu ratkomaan yksilön ongelmia nopeasti ja tehokkaasti. Tulevaisuutta kuvatessaan Leino ei sorru luennointiin vaan toinen maailma avautuu lukijalle pienten yksityiskohtien kautta. Tulevaisuudessa ei esimerkiksi siteerata Raamattua vaan tekoälyn luomaa monitulkintaista filosofista Ikipuun aamu -opusta.

Tämän yhteiskunnallisen taustan päälle Leino on punonut jännärimäisen juonen, jossa Lean matka Marsiin ei tietenkään mene ihan niin putkeen kuin ehkä olisi pitänyt. Lea ei luonnollisesti ole Marsissa yksin, vaan matkalle osallistuu karikatyyrimainen henkilökavalkadi. On johtajatyyppi, tumpelo, sekavia höpisevä mystikko ja monta muuta. Vaikka Lea on periaatteessa kirjan keskushahmo, vaihtelee Leino kertojaa tarinan sisällä lukuisia kertoja. Aivan kaikista hahmoista Leino ei saa luotua kiinnostavia. Filosofi-tyyppi Ossian ja hieman myöhemmin tarinaan ilmestyvä Amon jäävät hahmoina aika etäisiksi.

Vaikutteita tarinaan on haettu klassisista suljetun tilan mysteereistä, tosin tällä kertaa suljetun tilan tarjoaa kokonainen planeetta, mutta kyllähän sitä kuolleelle planeetallekin ihmisen huuto hukkuu. Pakostikin kirjaa lukiessa huomaa yhteyksiä Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaaniin. Sekä Christien että Leinon romaaneissa joukko ihmisiä huomaa olevansa loukussa paikassa, josta he eivät pääse pois, kaikilla on jotain salattavaa, ja ennen pitkää joukosta alkaa kadota tyyppejä.

Hämärän laulu ei ole kuitenkaan perinteinen whodunit-tyyppinen dekkari samaan tapaan kuin Christien klassikko, sillä kirjassa ei varsinaisesti ratkota rikosta. Yhteiskunnallista sanomaa ei kuitenkaan mitenkään alleviivata, vaan outojen tapahtumien ohjaamana kirjan sivut kääntyvät kuitenkin melkein kuin itsestään.

Vain muutamaa kymmentä sivua ennen loppua tarina on kuitenkin vielä käytännössä täysin auki, jolloin lukija alkaa miettiä, saako kirjailija kurottua tarinan kasaan, vai onko kertomusta tarkoitus kenties jatkaa toisessa osassa. Jos kirjaa on lukenut tarkkaan, on loppuratkaisu ymmärrettävä ja looginen. Silti se on ratkaisuna köykäinen, ja tarina tuntuu lässähtävän harmillisesti. Leino kuvaa onnistuneesti kyllä yksilön tunteiden ympärille keskittynyttä maailmaamme, mutta kaiken typistyminen vain yksilön ongelmien käsittelyksi jättää valjun jälkimaun.

Arvio julkaistu aiemmin lyhennettynä Ruumiin kulttuuri -lehden numerossa 4/2025.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Ilman suuria juonipaljastuksia en oikein voi sanoa muuta kuin että lopussa paljastuu yksi inhokkitroopeistani, joka sitten hapatti koko lukukokemuksen." – Kirjahilla

"Tavallisena lukijana voi vain hämmästellä Leinon rikasta ja mielikuvituksellista luomusta ja antaa vaivatta soljuvan tekstin kuljettaa itsensä ihmismielen uumeniin." – Toni Jerrman / Helsingin Sanomat