Tuokiokuvia

”Ei se ole ensinkään niin yksinkertaista. Oleminen. Vaikka kieliopin säännöstä pänttäämällä sellaisen vaikutelman helposti saakin. Selkein termein ilmaistut neljä tapaa, ei muuta. Indikatiivi, imperatiivi, konditionaali, potentiaali. Olemisen vaihtoehdot. Neljä mahdollisuutta, futuuria tämä kieli ei tunne.”

Sivun tai kahden mittaisia katkelmia elämästä. Tuokiokuvia, havaintoja, ihmettelyä. Olli Sarpon Olemisen tapaluokkia on kokoelma lyhytproosaa, joka pohtii ihmisenä olemisen erilaisia tapoja ja muotoja. Keskeistä kaikessa on, että oleminen on paljon konstikkaampaa kuin miksi me sen tavallisesti miellämme. Onko nykypäivän ihmisissä enää kykyä taipua mitääntekemättömyyteen?

Sarpo havainnoi tarkasti, joskin paikoin kieli on hieman toisteista. Hahmo jos toinenkin ehtii hengittää raikasta kevätilmaa tai ihmetellä sateista ilmaa. Yhteistä kirjan henkilöhahmoille on tietty ulkopuolisuus, syrjäänvetäytyvyys ja alakuloisuus kaiken katoavaisuudesta. Siitä huolimatta tarinoista paistaa lävitse myös valo. Ihmisen arvo on hänessä itsessään, ei siinä mitä hän tekee tai saavuttaa.

”Seisoskelen joutilaana mäen alla, keskivaiheilla katua. Kuuntelen kaupungin ääniä, sytytän sikarin. Kädet syvällä takin taskuissa katselen merelle. En ole aivan varma pitäisikö minun olla tässä vai jossakin muualla. Käännän selkäni tuulelle, silmäilen katuvarren rakennuksia.”

Pysähtyminen ei ole vain asioiden näkemistä vaan myös niiden tuntemista. Ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että Olemisen tapaluokissa olisi kyse vain yksittäisten hetkien kauneuden fetisisoinnista. Pysähtymällä voi nähdä monenlaista. Eivätkä kaikki kirjan henkilöt ole edes ihmisiä, vaan loppupuolella maailmaa katsotaan jopa jatkosodassa lennelleen kärpäsen näkökulmasta.

Kymmenet pikkutarinat on jaoteltu kahteentoista isompaan kokonaisuuteen. On sattumuksia, yksipuolisia vuoropuheluita ja hetkellisiä voimakkaita aistillisuuden kokemuksia. Sarpo ei tarvitse montaa riviä kirjoittaakseen riittävästi:

”Pulu lehahtaa ikkunalaudalle, kolistelee ja tuijottaa alastomuuttamme julkeilla silmillään. Nainen kääntyy vatsalleen. Kohottaa lantiotaan ja jää siihen odottamaan. Naisen iho väreilee. Hämärä huone on tulvillaan äärimmäistä luottamusta.”

Yhtä kaikki osa tarinoista jää kokoelmassa hieman irrallisiksi ja etäisiksi. Laajempi konteksti olisi ollut paikoin tarpeen. Yksi kirjan alkupään tarinoista kytkeytyy tosin tarinaan kirjan loppupuolella, kun sama tarina kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta. Tämänkaltaista tarinoiden toisiinsa limittymistä olisi kirjassa voinut olla enemmänkin.

Minä luin Olemisen tapaluokkia lähes yhdeltä istumalta, nopeasti nauttien, mutta jäin miettimään, olisiko parempi tapa ollut lukea tarina silloin tällöin rinta rinnan jonkin pidemmän teoksen kanssa. Kirjan mainospuheessa kirjaa suositellaan selailtavaksi kuin keittokirjaa, kuin parhaat palat pois napsien. Samalla kun kirja pohtii olemisen muotoja, on se itsessään opas erilaisille lukutavoille. Eikä mikään niistä ole toista parempi.

Kirjan tiedot:
Olli Sarpo
Olemisen tapaluokkia
Reuna

 

 

 

Facebook Comments