Erika Vikin fantasiatrilogian aloitusosassa Hän sanoi nimekseen Aleia steampunkin sekaan heitetään vielä ripaus villiä länttä ja luonnonläheistä magiaa. Vikin fantasiamaailmassa elää ihmisten lisäksi hieman haltiatyyppisiä seleesejä. Rinnakkaiselo kahden eri rodun välillä ei ole ongelmatonta, varsinkin kun seleesit ovat aisteiltaan ylivertaisia ja kykenevät kanavoimaan varjomaailmasta peräisin olevaa mahtia, joka ihmisille näyttäytyy magiana. Mahdin kanavoiminen onkin ihmisten ja seleesien yhdessä asuttamilla seuduilla tarkasti säänneltyä.

Tarina nytkähtää liikkeelle, kun Seleesien tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi Corildon Ma’Bathae löytää seuran sivutoimipisteen portille tuupertuneen tytön, Aleian. Muisti on mennyt, mutta käy ilmi, että tytön sisällä on lumous, jonka selvittämiseksi viinaan menevä kartografi päättää kuljettaa tytön kotopuoleen Seleesiaan. Kirjan alku on hidas, mutta tahti rivakoituu kirjan edetessä.

Hän sanoi nimekseen Aleia on hyvin teksti- ja juonivetoinen. Vik luottaa kykyynsä kertoa tarinaa kolmannesta persoonasta käsin, eikä lihavoita tarinaa tai maailmaa vaihtoehtoisilla kerronnan tavoilla. Kuvitustakaan ei yhtä karttaa lukuun ottamatta ole lainkaan. Kirjailija on selvästi päättänyt luottaa tarinan imuun ilman sitä tukevaa kuvastoa. Silti edes muutama keskeistä kohtausta tai hahmoa esittävä kuva olisi ollut paikallaan. Näitä ja muita dokumentteja löytyy toki kirjan virallisilta nettisivuilta, mutta eihän se aivan sama ole.

Henkilöhahmoihin, heidän välisiin suhteisiinsa ja mielenliikkeisiinsä kyllä keskitytään, minkä seurauksena kirjan hahmot ovat kokonaisia ja uskottavia. Tarinan taustalla pyörivä maailma ei kuitenkaan saa vastaavaa käsittelyä, ja juuri tästä olisin mielelläni lukenut enemmän. Enemmän steampunkia, villiä länttä ja magiaa ja vähemmän hahmojen sisäistä tuskaa ja ihmissuhdesekoilua. Toisaalta, aivan kuten parhaat fantasiaromaanit, kirja ammentaa tematiikkaa myös todellisesta maailmasta. Teos käsittelee mielenkiintoisesti muukalaisuuden pelkoa ja vanhan maailmanjärjestyksen pikkuhiljaa tapahtuvaa hajoamista.

Puutteistaan huolimatta kirja etenee loppua kohden varsin kelvollisesti, ja viimeisille sivuille Vik onnistuu virittämään varsin jännittävän ja hengästyttävänkin lopun jopa siinä määrin, että päätin saman tien jatkaa kirjan kakkososaan, Seleesian näkijään. Hän sanoi nimekseen Aleia on alkusoitto suuremmalle tarinalle, joka saa päätöksensä tulevana syksynä.

Mitä muut ovat sanoneet samasta teoksesta:

"Kaksosauringot-trilogian aloittava teos on tyylikästä fantasiaa." – Mikko / Kirjavinkit

"Ensimmäisen kirjan perusteella oli vielä vaikea päästä täysin sisälle Vikin luomaan monimutkaiseen maailmaan." – Kirjaluotsi

"En kuitenkaan onnistunut tarinan tenhoa täysin tavoittamaan, vaikka sen maailma on taidokkaasti luotu ja elementit sellaisia, että olisin voinut lumoutua." – Kirjakaapin kummitus

Tämä blogaus on osa Tuijata-blogin Naistenviikko-haastetta. Luen enemmän Naistenviikko-haasteeseen liittyviä blogauksia täältä.

Sinua saattaa myös kiinnostaa: